Eppu Normaali ja yleisön päälle räkivät aidot muovipunkkarit

kapinakauppias heimonen valehtelee selvästi:
olisittepa nähneet sen räkälimpin, joka meni ohi

Kun entinen työnantajani Epe's Music shopin omistaja Epe eli Kari Helenius oli perustanut levy-yhtiönsä Pokon syksyllä 1977, niin hän lupautui ottamaan yhtiön ensimmäiseksi yhtyeeksi Keravalta löytämäni Teddy & The Tigersin. Tigersin oli tuolloin jo ehtinyt hylätä ylikansallinen ja läpeensä kaupallinen levy-yhtiö EMI, jonka tuotantopäällikön mielestä sellainen musiikki, jota Tigers soitti, ei kiinnosta enää ketään! Hän, kuten lauma muitakin ajan hermolla väijyviä musiikki-business-haaskalintuja odotti punk-invaasion rantautuvan Suomeen minä hetkenä hyvänsä. Olihan Sex Pistols loppuvuodesta 1976 levyttänyt singlen Anarchy in the U.K. ja heti vuoden 1977 alussa saanut kamalan mekkalan saattelemana monoa EMI:ltä. Punk-rotta laumat olivat liikkeellä ja helppoja saaliita olisi kohta kasapäin kaikkialla. 

haaskalintu väijyy punk-rottia

Kaiken kaupallisen musiikin tietotoimisto ja massaviihteen ikoni Suosikki-lehti kirjoittikin juorupalstallaan numerossaan 9/77 näistä maamme median vielä tänäkin päivänä markkinointimiesten luomaksi väitetystä Tiikeristä vähättelevästi: "Järvenpäästä pönkii pinnalle 18-vuotiaiden kavereiden muodostama yhtye nimeltä Teddy & The Tigers. Yhtye vetää 50-luvun tyyliä, laulusolisti yrittää olla mahdollisimman hyvä Elvis-jäljitelmä, musiikki ei jytää, vaan svengaa ja sitä rataa..."

kierre, joka tuhoaa ihmisyyden

En tähän päivään mennessä olekaan löytänyt edes menneisyyden kaatopaikalta niitä rahanahneita markkinointimiehiä ja sitä sydämmetöntä kaupallista tahoa, joiden lehtimiehet yhä sitkeästi väittävät luoneen Teddy & The Tigersit. Todellisuudessa silloinen tyttöystäväni ja tuleva vaimoni purki pienen asuntosäästötilinsä ja lainasi rahat minulle, jotta sain hankittua Tiikereille tuiki tarpeellisen keikka-auton peräkärryineen ja laulukamojen käsirahaa.
Sen sijaan ei tarvitse katsoa kauaskaan, kun havaitsen ne tahot, jotka myivät maamme nuorisolle punk-rockin ja uudeen aallon. Näen ne henkilöt ja yhtiöt, ne lehtimiehet, jotka keräsivät rahat nuorilta valehtelemalla heille kapinasta, anarkiasta, aitoudesta, rehellisyydestä, toivosta, unelmista, epäkaupallisuudesta, edistyksestä ja paremmuudesta! Näen heidät, jotka syöttivät nuorille pelkkää pajunköyttä, yhä yhtä selvästi kuin silloin. Myönnän myös näkeväni ne sokeat sopulit ja levymogulit, jotka tekivät tahtomattani Tiikereistä vastenmielisen ja halvan massatuotteen. Yksille Tiikerien esilletuonti ja ylistys tuotti riihikuivaa rahaa, toisille taas Tiikereiden halveksiminen ja  loanheitto takasi maineen ja kunnian, sekä tietysti - rahaa. Siinä sivussa minusta yritettiin tehdä joku vitun joka miehen oksennuspussi. Okei, olin liian nuori ja kokematon - sinisilmäinenkin varmasti. Tyhmyydestä sakotetaan! Mutta mikä oleellisinta, edistyksellisten punk-fasistien harmiksi en suostunut miksikään yleiseksi käymäläksi ja selvisin ulos siitä hullunmyllystä hengissä.

Tiikerit tulossa kaupasta elokuussa 1977

Mutta nyt, takaisin Pokon syntyhistoriaan. Mainittava on, että Tigersien levytyssopimus Poko Rekordsin kanssa oli suullinen ja se sai kirjalliseen muodon vasta seuraavana kesänä, kun ensinnäkin Tiikereitä alettiin kosiskella sileillä seteleillä täytetyillä attasea-salkuilla muihin levy-yhtiöihin ja toisekseen, yhtyeen ja Pokon välille syntyi erimielisyyksiä maksettavan royaltyn kohtuullisuudesta. Tiikerit halusivat hiukan enemmän ja vielä kohtuullisesti porrasten, kuin 4% levyjen myyntituotosta. Tuo 4 % riisto-royalty oli siihen aikaan ja paljon myös tämän jälkeen vallitseva käytäntö lähes kaikissa, myös edistyksellisen Love Rekordsin, levytyssopimuksissa. Ja kirjallisen sopimuksen puuttumista Tiikert eivät suinkaan käyttäneet kiristyskeinona, kuten moni mielessään epäilee, ei, koska kuvittelimme, että toinekin osapuoli pitää sanansa ja käyttäytyy yhtä lojaalisti kuin mekin. 

Syksyllä vuonna 1977, siihen aikaan jolloin erimielisyydet royaltyjen kohtuullisuudesta eivät vielä olleet aiheuttaneet säröä Epen ja Heimosen suhteeseen, sovittiin myös, että Soundi lehteen laitettaisiin yhdessä ilmoitus, jolla Epe's Music Shop ja omistamani Rock-Show etsiskelisivät energisiä ja kehityskelpoisia uusia bändejä. Demot pyydettiin lähettämään Heimoselle Keravalle. Ja näin myös tapahtui, kookas ilmoitus julkaistiin Soundi-lehden lokakuun numerossa 1977.

itse pää punk-politrukki ja levymoguli poko Epe

Ilmoitus poikikin melkoisen kasan demoja seuraavan vuoden aikana mm. Pelle 1 000 000. Käydessäni Love Rekordsilla Kontran "Isi aja hiljaa" kappaleen äänitys-session yhteydessä, keskustelimme Aten kanssa niitä näitä ja ohi mnnen mainitsin saaneeni Savonlinnasta mielenkiintoisen kasetin. Atte Blomilla puolestaan kertoi, että Dave Lindholm oli tuonut hänelle keikkamatkaltaan varmaan saman kasetin. Kyseinen nauha oli kuitenkin maannut kuuntelematta jo viikkoja Aten työpöydän kasettiläjässä - oli ollut niin kiire! Blom kiinnitti Pellen Lovelle varmaan heti välittömästi ja nauhaa kuuntelematta, kun olin poistunut hänen huoneestaan. Pellehän ei missään nimessä saanut lipsahtaa Pokon-bänditalliin. Olen aika varma siitä, että Atte varmaan kiistää kertomani tapahtuneen tai vetoaa, kuten poliitikotkin, huonomuistisuuteensa.
Aivan ensimmäisten ilmoitusvastausten joukossa posti kantoi kotiini Ylöjärveltä tuleen kirjekuoren, jonka sisältä löytyi c-kasetti ja valokuva uhmakkaan näköisistä nuorista miehistä nojaamassa perseet paljaana ja kädet ylös nostettuina hirsiladon seinään (sama asento, mutta ilmn housuja, kuin "Poliisi pamputtaa taas"-singlen takakannen valokuvassa). Yllään näillä miekkosilla oli vain pelkät mustat nahkatakit! Yhtye kertoi nimekseen Eppu Normaali. Kasetilta löytyi oikeastaan vain yksi levytyskelpoinen pala; Poliisi pamputtaa taas! Kirjeen ylivoimaisesti parasta antia oli ehdottomasti se valokuva. Oli helppo kuvitella, miten näky sähköisti viattomat neitsyt-vasikat viereisellä laitumella 

neitsyt-vasikat huuli pyöreänä

Ajoin varmaan niiltä sijoilta Tampereelle Epen luo ja kerroin innoissani postissa saapuneesta ilosanomasta. Epe innostui totta kai ilman suurempaa ylipuhumista, olihan maailmalla punk-rock jo suurta huutoa ja Epe nimenomaan etsi uuden aallon yhtyettä. Sovimme, että Epe jatkaa virittelyä poikien kanssa ja niin tapahtui tunnetuin seurauksin. Paitsi, että Epe halusi poikien vaihtavan bändin nimeksi E-Normaali. Se ei kuulemma kuulostanut niin tyhmälle kuin Eppu Normaali. Epe tietysti kiistää tämän tänään ja kiisti väitteeni jo silloin kun Eput lähtivät nousukiitoon! No ainakin Martti jopa soitti minulle tuolloin syksyllä 1977 ja pyysi vaikuttamaan Epeen nimiasiassa...Ja hylkäsihän se Epe sen yhden Dingonkin...

huomaa poikien anarkistinen navettalook

Kun Eput levyttivät ensimmäisen singlen olin Lahden Microvox studiossa tuottajana ja kappaleen kustannussopimus tehtiin yhtiöni Tiger-music nimiin. Toinen tuottaja oli Epe. Epe oli tuolloin muuten varmaan ensi kertaa elämässään äänitysstudiossa ja ainakin varmasti istui ensimmäistä kertaa mixauspöydän takana. Siksi Epen tuottaminen jäikin kuuntelun ja pään nyökyttelyn ohella Nurmikallion Pekan äidin mustikkapiirakasta nauttimiseksi. Totuuden nimessä on sanottava, että en minäkään tuottaa osannut, olin tuolloin studiossa varmaankin vasta 7:ttä kertaa elämässäni ja pihalla kuin lumiukko.
Mutta miksi nimeni mainittiin tuottajana tässä "Poliisi pamputtaa taas" singlen takakannessa ja miksi sen kustansi Tiger-music, jos Eppujen väitteet heti alusta alkaen ilmenneestä kusipäisyydestäni ovat totta? Pakotinko minä muka Eput suuruudenhulluudessani studioon?


Totuus ei Eppujen osalta ole tarua ihmeellisempi. Aloin tietysti järjestää pojille keikkoja. Yksi ensimmäisistä esiintymisistä oli Rubberduck Jones'in kera Vihdin Otalammella talvella 1978. Olin tanssipaikalla läsnä Tiikereiden basisti A-P:n kanssa, koska Teddy oli armeijassa. Eppu Normaalin keikkaesiintyminen yhtiöni leivissä Otalammen Ruskopirtillä oli kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen kerta. Ilmoitin keikan jälkeen takahuoneessa näille Ylöjärven muovikapinallisille, että en halua enää tehdä heidän kanssaan minkäänlaista yhteistyötä ja suosittelin heitä hakeutumaan Tampereella toimivan ohjelmamyyjä Jouko Karppasen pakeille (näin myös tapahtui). Kysyt miksi? Vastaus on: Martti Syrjä Ja Mikko Saarela sylkivät hymyssä suin räkälimppejä yleisön päälle - toistuvasti! Punkkiinhan kuului, että yleisö räki surkean bändin päälle, mutta Eput olivat ymmärtäneet asian olevan päinvastoin. Enkä tuolloin tyhmyyttäni ymmärtänyt, että se oli heidän tapansa osoittaa itselleen, että he eivät ole "paskapäitä tai pelkureita" ("Suomi ryömii", Aknepop). Näinhän he antoivat nuorten luulla itsestään ("Rääväsuita ei haluta Suomeen", Aknepop):

lapsiemme rahojen tuhoaja

Mä olen anarkian uhoaja 

Ja lapsienne tuhoaja
Mä rääyn ja heitän herjaa vaan
Ja lyön nenää lattiaan

Ja vaikka heidän omien puheidensa mukaan Elviksen kuolema ei heitä liikuta, niin tästä Aknepopista alkoi loanheitto. Ainakin kusi siis liikkui, tai pikemminkin lainehti heidän korvien välissä. En tavannut Eppuja syljeskely-session jälkeen kuin satunnaisesti, saati herjannut tai arvostellut heitä julkisesti, sillä olin päättänyt pysyä kaukana tällaisesta junttilaumasta. Silti he, ilmeisesti kapinaansa ja punkin ilosanomaa korostaakseen, levyttivät Akne-pop LP:lle Saarelan  sanoittaman kappaleen "James Dean taas", jonka Heimosta pilkkaavilla sanoilla he ilmeisesti kuvittelivat maksavansa minulle potut pottuina (Eppujen fanisivut http://www.eppunormaali.net/akn.php):

Ja te hullut vielä uskotte 

Et James Dean on teidän sankarinne
Te kohta niin alas vajoatte 
Et Heimosenkin kapinana ostatte

Siis 50-luvun musiikkia diggaavat nuoret olivat näiden ylöjärveläisten junttien mielestä hulluja! Ja että Heimonen myi jotain kapinaa, jota tiikerit levitti kuin rotat mustaa surmaa? No nämä terveen paperit taskussaan talsivat poikaset eivät vielä tuolloinkaan tyhmyyttään tienneet, että kotkat eivät pyydystä kärpäsiä!

Eput eivät myöskään tajunneet, että tällä pilkalla, he kylvivät (vaikka epäilen, että mahdollisesti tajuamatta ja tahattomasti) tulevien vuosien punkkien ja fiftareiden välisen väkivallan siemenen. Maalaistollot eivät yksinkertaisesti tajunneet, että musiikkia voi halveksia ja sen hyvyydestä tai tarpeellisuudesta voi olla eri mieltä, mutta musiikin kuuntelijoiden hulluiksi nimittely, halveksinta on arkipäivän fasismia. Vai kuvittelivatko nämä ajattelemaan kykenemättömät Eput, että hulluksi nimittelystä seuraa tunnustuspalkinnoksi kuppi kuumaa Hanhiemon linnunmaitoa? 

moni ihminen hymyillee sadakseen rahasi

Ja Waldemar Wallenius kirjoitti Aknepop LP-arvostelussaan (Soundi 5/78): "...Jos Pelle Miljoona on Suomen Clash ja Eppu Normaali on Suomen Sex Pistols, niin entäs sitten"...? Ei ihme jos arkipäivän fasismi nousi Epuilla päähän.
Waldemarin voikin hurskastella että, mistä ihmeestä se väkivaltaa oikein sikiää, sitä hän ei ole koskaan ymmärtänyt ja Eput voivat vieläkin päivitellä, miksi ihmeessä ne hullut diinarit vetivät punkkeja turpaan. Hitlerkään ei koskaan liottanut omia käsiään veressä, hän vain yllytti ja kiihotti. Ja Pontius Pilatus pesi kätensä.

Jos Eput laskettelivat luikuria ja puhuivat yleisölleen mitä sylki suuhun toi, niin Pantse kiertää totuutta (itse asiassa sysää kaiken poispotkitun? Mikko Saarelan syyksi) muistellessaan Eppu Normaalin uraa 5 sivun artikkelissa kaupallisessa roskalehdessä Suosikissa (Eppu Normaali Story, Juho Juntunen, Suosikki 8/1980 http://www.eppunormaali.net/juttuarkisto/suosikki11.php), kertoessaan että "heidän kasettinsa joutui uuden Poko-Recordsin haltuun."

No Epekin taisi seota. Vesa Kontiaisen kirjoittama Poko Rekords'in historiasta kertova opus (Like, 2004) muistuttaakin enemmän Neuvostoliiton yhden totuuden tekokullalla kirjailtua kommaripropagandaa, kuin kuvausta siitä, mitä oikein tapahtui ja miksi, muidenkin, kuin itse Poko Rekordin omistajan mielestä. Kysyttyäni Kontiaiselta kirjan ilmestyttyä, miksi haastatteluni oli niin törkeästi sensuroitu, Kontiainen kertoi herkkähipiäisen ja omasta maiseestan tarkan levymogulin vaatineen poistamaan tekstistä ennen julkaisua, kaikki hänen toimintaansa vähänkin arvostelleet osuudet. Ei ihme, että natzi-punkin henkinen ilmapiiri miellytti miestä, sananvapaushan on Epellä samalla tasolla kuin vaikkapa vankileirien saaristossa tai yli-ihmisten puoluepäivillä. Kukapa kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. 
Kontiaisen kirjassa Epe myös vihjaa minun olleen jotenkin hullu tai vähintään mielenvikainen ja kirjan mukaan minulle piti jopa asettaa vartijoita, mutta siitä vaietaan, minne ja miksi? Siksikö, että Epe sai kaikessa rauhassa Wallun ohjeiden mukaan muovailla Teddy and The Tigers'ille pikkutytöille soveltuvan kynnettömän pehmonalle-bändi-imagon (vrt. viereinen Pokon lähtöni jälkeen ideoima Tigers K-tel, Tiger Tracks albumin söpö ja kiltti kansi!)?
Olisivatko vartijat olleet tarpeen siksi, että minut piti Epen mielestä kahlita kuin neekeriorja tuon punk-profeetta Walleniuksen mielestä rasistisen Rock-a-billy Rebel LP:n kannen vuoksi? Ja se, että Epe laski parven paskaa housuihinsa Waldemarin ko. levyarvion vuoksi, kuvaa mainiosti millaisena jumalansanan välittäjinä levykriitikoita tuohon maailman aikaa pidettiin ja millaisessa pelkurien holhousyhteiskunnassa elimme - ja yhä elämme. Pokon mainehan ei saanut missään nimessä vaarantua rasismin vuoksi. Ja saman aikaan he molemmat (Epe ja Wallu) ihannoivat ylpeän edistyksellisinä natzi-punkkia. Eihän natsimi ole rasismia, Jumalan kiitos!

Pokon haave: munaton tiikeri

Ja kaikki levykriitikot aina valittavat, että Tiikerit levytti ihan liikaa ja aivan liian nopeasti. Todellisuudessa Epellä itsellään oli tulenpalava kiire tahkota Tiikereillä rahaa tuolloin vielä heikosti tuottavan punk-lähetystyön synnyttämiin kustannuksiin. Rock-a-billy Rebel älppärin ja Pokon K-telille myydyistä nauhoista julkaistun Tiger Tracks platan välissä ei ollut kuin pari, kolme hassua kuukautta. Ja kyllä sen Heimosen täytyy olla hullu, kun se viitsii tälläisiä vanhoja juttuja, jotka eivät ketään voisi vähempää kiinnostaa, kaivella ja vääristellä!

Niin Suomen Sex Pistolsit sitten seuraavien vuosien aikana hylkäsivät punkin ja uuden aallon ja ryhtyivät Torvisen humppamusiikillisia taustoja mukaillen soittamaan yhä enemmän ja enemmän mollivoittoista viihde- ja valitusmusiikkia. Punk oli musiikillisissa kuvioissa mukana vain sen verran, että katu-uskottavuutta kaipaava henkisesti kaula-pannoitettu yleisö sai kuvitellusti vastiketta rahoillensa - ja kukapa nyt ei kilttiä poliisia vihaisi? Eput eivät olleet koskaan aito punk- tai uudenaallonyhtye. Heidän vihansa ja kapinallisuutensa ei koskaan kohdistunut yhteiskunnan valheellisuuteen tai tekopyhyyteen. 

sormipilua pitäisi saada

Ei, heidän kiukuttelunsa kohdistui korkeintaan mopon sytytystulpan toimimattomuuteen tai sormipillun puutteeseen! Toisin kuin kaupallisuudesta syytetyt tiikerit, jotka olivat arkisissa oloissa saman näköisiä kuin useissa lehtikuvissa, nämä epäkaupalliset Eput liimasivat, kuin paperinuket kuvausta varten päälleen nahkatakit ja vihaisen ilmeen. He eivät olleet edes swastika-punkkeja, vaan paljon pahempaa - muovipunkkeja. He uskottelivat yleisölle kapinoivansa, vastustavansa mielivaltaa ja mädännäisyyttä, mutta todellisuudessa he kusettivat yleisöään puhtaasta maineesta ja mammonasta. Esimerkiksi ensimmäisen singlen äänityssession aikana Microvox-studiolla nämä Ylöjärven pahat pojat käyttäytyivät kuin perunannostoon valmistautuvat pyhäkoululaiset. He kaikki olivat pukeutuneet kuin aivan tavalliset koulupojat ja Nurmikallion Pekan äidille kaikki muistivat sanoa siitä mustikkapiirakasta nätisti: "kiitos!" 

Käsittääkseni kuitenkin itsensä ylentäminen, valehtelu, ahneus, kateus ja kostonhimo rahanahneuden ohella ovat aina olleet ainakin näiden kahden Syrjän veljesten julkisuutta varten kosiskelevaksi kiillotetun ulkokuoren alle peitetty todellinen arvomaailma. Kuka totesikaan: 
Kun menestys tekee ihmisen turhamaiseksi, hän on kuin vaunun pyörässä istuva kärpänen, joka kuvittelee panevansa pyörän pyörimään.

taas se vitun sytytystulppa

Ei minulla ole mitään katkeria muistoja näistä Epuista eikä Epestäkään. Kukin kerää rahaa tyylillään! En ole koskaan puhunut paskaa heistä heidän selkänsä takana enkä mustamaalannut tai uhkaillut heitä ja tämä nyt kirjoittamani ei suinkaan ole mitään mustamaalausta, vaan ensi kerran avaan arkkuni ja kertaan kerran tapahtuneita (täytyy tässä tunnustaa, että joskus olen joitakin pienisieluisia rock-kriitikoita kyllä pikkusen pelotellut, murissut ja hiukan näytellyt kulmahampaita). Olen tavannut Syrjän Martin vain 2 kertaa vuonna 1987 järjestettyjen Pokon kymmenvuotisjuhlien jälkeen, johon minut oli kutsutu Jyrki Hämäläisen mukaan nöyryytettäväksi (itse en tosin kokenut niin, minusta oli hauska katsoa kännissä Epen kassakoneen pyörittämää piiriä pyöriviä pieniä fasisti-nuoria).
Molemilla tapaamiskerroilla (Eno,Vallisärkkä ja Vantaa, Jumbo) en ole sanonut tälle Eppujen keulakuvalle pahaa sanaakaan, vaihtanut vain normi kuulumiset ja hymyillyt rehellisen ystävällisesti. Enossa vieläpä käytin Marttia autollani Vallisärkän tanssilavalta kirkonkylällä apteekissa hakemassa peräpukamavoidetta. Jälkimmäisellä tapaamisella kohteliaasti tietysti kysäisin: Miten Martti peräpukamat voivat?"
Eihän se ole hänen vikansa, että hän ei tiedä mitä tekee. Mutta ihan oikeasti, minua hävettää, että olen ollut, vaikkakin vain vähän, edesauttamassa näitä lurjuksia matkalla maineeseen. Tunnen osasyyllisyyttä myös siitä, että olen mahdollistanut työlläni koko Poko Rekordsin olemassaolon ja siten edesauttanut nuorison laajamittaisessa massamanipuloinnissa. Ja voin vakuuttaa, että olen usein iloinnut siitä, että joskin olin nuori ja tyhmä ja minulla ei ollut kuulemma sivistyneen käytöstapoja, niin tajusin silti pyyhkiä käteni.