Eppu Normaali ja yleisön päälle räkivät aidot muovipunkkarit

kapinakauppias heimonen valehtelee selvästi:
olisittepa nähneet sen räkälimpin, joka meni ohi

Kun entinen työnantajani Epe's Music shopin omistaja Epe eli Kari Helenius oli perustanut levy-yhtiönsä Pokon syksyllä 1977, niin hän lupautui ottamaan yhtiön ensimmäiseksi yhtyeeksi Keravalta löytämäni Teddy & The Tigersin. Tigersin oli tuolloin jo ehtinyt hylätä ylikansallinen ja läpeensä kaupallinen levy-yhtiö EMI, jonka tuotantopäällikön mielestä sellainen musiikki, jota Tigers soitti, ei kiinnosta enää ketään! Hän, kuten lauma muitakin ajan hermolla väijyviä musiikki-business-haaskalintuja odotti punk-invaasion rantautuvan Suomeen minä hetkenä hyvänsä. Olihan Sex Pistols loppuvuodesta 1976 levyttänyt singlen Anarchy in the U.K. ja heti vuoden 1977 alussa saanut kamalan mekkalan saattelemana monoa EMI:ltä. Punk-rotta laumat olivat liikkeellä ja helppoja saaliita olisi kohta kasapäin kaikkialla. 

haaskalintu väijyy punk-rottia

Kaiken kaupallisen musiikin tietotoimisto ja massaviihteen ikoni Suosikki-lehti kirjoittikin juorupalstallaan numerossaan 9/77 näistä maamme median vielä tänäkin päivänä markkinointimiesten luomaksi väitetystä Tiikeristä vähättelevästi: "Järvenpäästä pönkii pinnalle 18-vuotiaiden kavereiden muodostama yhtye nimeltä Teddy & The Tigers. Yhtye vetää 50-luvun tyyliä, laulusolisti yrittää olla mahdollisimman hyvä Elvis-jäljitelmä, musiikki ei jytää, vaan svengaa ja sitä rataa..."

kierre, joka tuhoaa ihmisyyden

En tähän päivään mennessä olekaan löytänyt edes menneisyyden kaatopaikalta niitä rahanahneita markkinointimiehiä ja sitä sydämmetöntä kaupallista tahoa, joiden lehtimiehet yhä sitkeästi väittävät luoneen Teddy & The Tigersit. Todellisuudessa silloinen tyttöystäväni ja tuleva vaimoni purki pienen asuntosäästötilinsä ja lainasi rahat minulle, jotta sain hankittua Tiikereille tuiki tarpeellisen keikka-auton peräkärryineen ja laulukamojen käsirahaa.
Sen sijaan ei tarvitse katsoa kauaskaan, kun havaitsen ne tahot, jotka myivät maamme nuorisolle punk-rockin ja uudeen aallon. Näen ne henkilöt ja yhtiöt, ne lehtimiehet, jotka keräsivät rahat nuorilta valehtelemalla heille kapinasta, anarkiasta, aitoudesta, rehellisyydestä, toivosta, unelmista, epäkaupallisuudesta, edistyksestä ja paremmuudesta! Näen heidät, jotka syöttivät nuorille pelkkää pajunköyttä, yhä yhtä selvästi kuin silloin. Myönnän myös näkeväni ne sokeat sopulit ja levymogulit, jotka tekivät tahtomattani Tiikereistä vastenmielisen ja halvan massatuotteen. Yksille Tiikerien esilletuonti ja ylistys tuotti riihikuivaa rahaa, toisille taas Tiikereiden halveksiminen ja  loanheitto takasi maineen ja kunnian, sekä tietysti - rahaa. Siinä sivussa minusta yritettiin tehdä joku vitun joka miehen oksennuspussi. Okei, olin liian nuori ja kokematon - sinisilmäinenkin varmasti. Tyhmyydestä sakotetaan! Mutta mikä oleellisinta, edistyksellisten punk-fasistien harmiksi en suostunut miksikään yleiseksi käymäläksi ja selvisin ulos siitä hullunmyllystä hengissä.

Tiikerit tulossa kaupasta elokuussa 1977

Mutta nyt, takaisin Pokon syntyhistoriaan. Mainittava on, että Tigersien levytyssopimus Poko Rekordsin kanssa oli suullinen ja se sai kirjalliseen muodon vasta seuraavana kesänä, kun ensinnäkin Tiikereitä alettiin kosiskella sileillä seteleillä täytetyillä attasea-salkuilla muihin levy-yhtiöihin ja toisekseen, yhtyeen ja Pokon välille syntyi erimielisyyksiä maksettavan royaltyn kohtuullisuudesta. Tiikerit halusivat hiukan enemmän ja vielä kohtuullisesti porrasten, kuin 4% levyjen myyntituotosta. Tuo 4 % riisto-royalty oli siihen aikaan ja paljon myös tämän jälkeen vallitseva käytäntö lähes kaikissa, myös edistyksellisen Love Rekordsin, levytyssopimuksissa. Ja kirjallisen sopimuksen puuttumista Tiikert eivät suinkaan käyttäneet kiristyskeinona, kuten moni mielessään epäilee, ei, koska kuvittelimme, että toinekin osapuoli pitää sanansa ja käyttäytyy yhtä lojaalisti kuin mekin. 

Syksyllä vuonna 1977, siihen aikaan jolloin erimielisyydet royaltyjen kohtuullisuudesta eivät vielä olleet aiheuttaneet säröä Epen ja Heimosen suhteeseen, sovittiin myös, että Soundi lehteen laitettaisiin yhdessä ilmoitus, jolla Epe's Music Shop ja omistamani Rock-Show etsiskelisivät energisiä ja kehityskelpoisia uusia bändejä. Demot pyydettiin lähettämään Heimoselle Keravalle. Ja näin myös tapahtui, kookas ilmoitus julkaistiin Soundi-lehden lokakuun numerossa 1977.

itse pää punk-politrukki ja levymoguli poko Epe

Ilmoitus poikikin melkoisen kasan demoja seuraavan vuoden aikana mm. Pelle 1 000 000. Käydessäni Love Rekordsilla Kontran "Isi aja hiljaa" kappaleen äänitys-session yhteydessä, keskustelimme Aten kanssa niitä näitä ja ohi mnnen mainitsin saaneeni Savonlinnasta mielenkiintoisen kasetin. Atte Blomilla puolestaan kertoi, että Dave Lindholm oli tuonut hänelle keikkamatkaltaan varmaan saman kasetin. Kyseinen nauha oli kuitenkin maannut kuuntelematta jo viikkoja Aten työpöydän kasettiläjässä - oli ollut niin kiire! Blom kiinnitti Pellen Lovelle varmaan heti välittömästi ja nauhaa kuuntelematta, kun olin poistunut hänen huoneestaan. Pellehän ei missään nimessä saanut lipsahtaa Pokon-bänditalliin. Olen aika varma siitä, että Atte varmaan kiistää kertomani tapahtuneen tai vetoaa, kuten poliitikotkin, huonomuistisuuteensa.
Aivan ensimmäisten ilmoitusvastausten joukossa posti kantoi kotiini Ylöjärveltä tuleen kirjekuoren, jonka sisältä löytyi c-kasetti ja valokuva uhmakkaan näköisistä nuorista miehistä nojaamassa perseet paljaana ja kädet ylös nostettuina hirsiladon seinään (sama asento, mutta ilmn housuja, kuin "Poliisi pamputtaa taas"-singlen takakannen valokuvassa). Yllään näillä miekkosilla oli vain pelkät mustat nahkatakit! Yhtye kertoi nimekseen Eppu Normaali. Kasetilta löytyi oikeastaan vain yksi levytyskelpoinen pala; Poliisi pamputtaa taas! Kirjeen ylivoimaisesti parasta antia oli ehdottomasti se valokuva. Oli helppo kuvitella, miten näky sähköisti viattomat neitsyt-vasikat viereisellä laitumella 

neitsyt-vasikat huuli pyöreänä

Ajoin varmaan niiltä sijoilta Tampereelle Epen luo ja kerroin innoissani postissa saapuneesta ilosanomasta. Epe innostui totta kai ilman suurempaa ylipuhumista, olihan maailmalla punk-rock jo suurta huutoa ja Epe nimenomaan etsi uuden aallon yhtyettä. Sovimme, että Epe jatkaa virittelyä poikien kanssa ja niin tapahtui tunnetuin seurauksin. Paitsi, että Epe halusi poikien vaihtavan bändin nimeksi E-Normaali. Se ei kuulemma kuulostanut niin tyhmälle kuin Eppu Normaali. Epe tietysti kiistää tämän tänään ja kiisti väitteeni jo silloin kun Eput lähtivät nousukiitoon! No ainakin Martti jopa soitti minulle tuolloin syksyllä 1977 ja pyysi vaikuttamaan Epeen nimiasiassa...Ja hylkäsihän se Epe sen yhden Dingonkin...

huomaa poikien anarkistinen navettalook

Kun Eput levyttivät ensimmäisen singlen olin Lahden Microvox studiossa tuottajana ja kappaleen kustannussopimus tehtiin yhtiöni Tiger-music nimiin. Toinen tuottaja oli Epe. Epe oli tuolloin muuten varmaan ensi kertaa elämässään äänitysstudiossa ja ainakin varmasti istui ensimmäistä kertaa mixauspöydän takana. Siksi Epen tuottaminen jäikin kuuntelun ja pään nyökyttelyn ohella Nurmikallion Pekan äidin mustikkapiirakasta nauttimiseksi. Totuuden nimessä on sanottava, että en minäkään tuottaa osannut, olin tuolloin studiossa varmaankin vasta 7:ttä kertaa elämässäni ja pihalla kuin lumiukko.
Mutta miksi nimeni mainittiin tuottajana tässä "Poliisi pamputtaa taas" singlen takakannessa ja miksi sen kustansi Tiger-music, jos Eppujen väitteet heti alusta alkaen ilmenneestä kusipäisyydestäni ovat totta? Pakotinko minä muka Eput suuruudenhulluudessani studioon?


Totuus ei Eppujen osalta ole tarua ihmeellisempi. Aloin tietysti järjestää pojille keikkoja. Yksi ensimmäisistä esiintymisistä oli Rubberduck Jones'in kera Vihdin Otalammella talvella 1978. Olin tanssipaikalla läsnä Tiikereiden basisti A-P:n kanssa, koska Teddy oli armeijassa. Eppu Normaalin keikkaesiintyminen yhtiöni leivissä Otalammen Ruskopirtillä oli kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen kerta. Ilmoitin keikan jälkeen takahuoneessa näille Ylöjärven muovikapinallisille, että en halua enää tehdä heidän kanssaan minkäänlaista yhteistyötä ja suosittelin heitä hakeutumaan Tampereella toimivan ohjelmamyyjä Jouko Karppasen pakeille (näin myös tapahtui). Kysyt miksi? Vastaus on: Martti Syrjä Ja Mikko Saarela sylkivät hymyssä suin räkälimppejä yleisön päälle - toistuvasti! Punkkiinhan kuului, että yleisö räki surkean bändin päälle, mutta Eput olivat ymmärtäneet asian olevan päinvastoin. Enkä tuolloin tyhmyyttäni ymmärtänyt, että se oli heidän tapansa osoittaa itselleen, että he eivät ole "paskapäitä tai pelkureita" ("Suomi ryömii", Aknepop). Näinhän he antoivat nuorten luulla itsestään ("Rääväsuita ei haluta Suomeen", Aknepop):

lapsiemme rahojen tuhoaja

Mä olen anarkian uhoaja 

Ja lapsienne tuhoaja
Mä rääyn ja heitän herjaa vaan
Ja lyön nenää lattiaan

Ja vaikka heidän omien puheidensa mukaan Elviksen kuolema ei heitä liikuta, niin tästä Aknepopista alkoi loanheitto. Ainakin kusi siis liikkui, tai pikemminkin lainehti heidän korvien välissä. En tavannut Eppuja syljeskely-session jälkeen kuin satunnaisesti, saati herjannut tai arvostellut heitä julkisesti, sillä olin päättänyt pysyä kaukana tällaisesta junttilaumasta. Silti he, ilmeisesti kapinaansa ja punkin ilosanomaa korostaakseen, levyttivät Akne-pop LP:lle Saarelan  sanoittaman kappaleen "James Dean taas", jonka Heimosta pilkkaavilla sanoilla he ilmeisesti kuvittelivat maksavansa minulle potut pottuina (Eppujen fanisivut http://www.eppunormaali.net/akn.php):

Ja te hullut vielä uskotte 

Et James Dean on teidän sankarinne
Te kohta niin alas vajoatte 
Et Heimosenkin kapinana ostatte

Siis 50-luvun musiikkia diggaavat nuoret olivat näiden ylöjärveläisten junttien mielestä hulluja! Ja että Heimonen myi jotain kapinaa, jota tiikerit levitti kuin rotat mustaa surmaa? No nämä terveen paperit taskussaan talsivat poikaset eivät vielä tuolloinkaan tyhmyyttään tienneet, että kotkat eivät pyydystä kärpäsiä!

Eput eivät myöskään tajunneet, että tällä pilkalla, he kylvivät (vaikka epäilen, että mahdollisesti tajuamatta ja tahattomasti) tulevien vuosien punkkien ja fiftareiden välisen väkivallan siemenen. Maalaistollot eivät yksinkertaisesti tajunneet, että musiikkia voi halveksia ja sen hyvyydestä tai tarpeellisuudesta voi olla eri mieltä, mutta musiikin kuuntelijoiden hulluiksi nimittely, halveksinta on arkipäivän fasismia. Vai kuvittelivatko nämä ajattelemaan kykenemättömät Eput, että hulluksi nimittelystä seuraa tunnustuspalkinnoksi kuppi kuumaa Hanhiemon linnunmaitoa? 

moni ihminen hymyillee sadakseen rahasi

Ja Waldemar Wallenius kirjoitti Aknepop LP-arvostelussaan (Soundi 5/78): "...Jos Pelle Miljoona on Suomen Clash ja Eppu Normaali on Suomen Sex Pistols, niin entäs sitten"...? Ei ihme jos arkipäivän fasismi nousi Epuilla päähän.
Waldemarin voikin hurskastella että, mistä ihmeestä se väkivaltaa oikein sikiää, sitä hän ei ole koskaan ymmärtänyt ja Eput voivat vieläkin päivitellä, miksi ihmeessä ne hullut diinarit vetivät punkkeja turpaan. Hitlerkään ei koskaan liottanut omia käsiään veressä, hän vain yllytti ja kiihotti. Ja Pontius Pilatus pesi kätensä.

Jos Eput laskettelivat luikuria ja puhuivat yleisölleen mitä sylki suuhun toi, niin Pantse kiertää totuutta (itse asiassa sysää kaiken poispotkitun? Mikko Saarelan syyksi) muistellessaan Eppu Normaalin uraa 5 sivun artikkelissa kaupallisessa roskalehdessä Suosikissa (Eppu Normaali Story, Juho Juntunen, Suosikki 8/1980 http://www.eppunormaali.net/juttuarkisto/suosikki11.php), kertoessaan että "heidän kasettinsa joutui uuden Poko-Recordsin haltuun."

No Epekin taisi seota. Vesa Kontiaisen kirjoittama Poko Rekords'in historiasta kertova opus (Like, 2004) muistuttaakin enemmän Neuvostoliiton yhden totuuden tekokullalla kirjailtua kommaripropagandaa, kuin kuvausta siitä, mitä oikein tapahtui ja miksi, muidenkin, kuin itse Poko Rekordin omistajan mielestä. Kysyttyäni Kontiaiselta kirjan ilmestyttyä, miksi haastatteluni oli niin törkeästi sensuroitu, Kontiainen kertoi herkkähipiäisen ja omasta maiseestan tarkan levymogulin vaatineen poistamaan tekstistä ennen julkaisua, kaikki hänen toimintaansa vähänkin arvostelleet osuudet. Ei ihme, että natzi-punkin henkinen ilmapiiri miellytti miestä, sananvapaushan on Epellä samalla tasolla kuin vaikkapa vankileirien saaristossa tai yli-ihmisten puoluepäivillä. Kukapa kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. 
Kontiaisen kirjassa Epe myös vihjaa minun olleen jotenkin hullu tai vähintään mielenvikainen ja kirjan mukaan minulle piti jopa asettaa vartijoita, mutta siitä vaietaan, minne ja miksi? Siksikö, että Epe sai kaikessa rauhassa Wallun ohjeiden mukaan muovailla Teddy and The Tigers'ille pikkutytöille soveltuvan kynnettömän pehmonalle-bändi-imagon (vrt. viereinen Pokon lähtöni jälkeen ideoima Tigers K-tel, Tiger Tracks albumin söpö ja kiltti kansi!)?
Olisivatko vartijat olleet tarpeen siksi, että minut piti Epen mielestä kahlita kuin neekeriorja tuon punk-profeetta Walleniuksen mielestä rasistisen Rock-a-billy Rebel LP:n kannen vuoksi? Ja se, että Epe laski parven paskaa housuihinsa Waldemarin ko. levyarvion vuoksi, kuvaa mainiosti millaisena jumalansanan välittäjinä levykriitikoita tuohon maailman aikaa pidettiin ja millaisessa pelkurien holhousyhteiskunnassa elimme - ja yhä elämme. Pokon mainehan ei saanut missään nimessä vaarantua rasismin vuoksi. Ja saman aikaan he molemmat (Epe ja Wallu) ihannoivat ylpeän edistyksellisinä natzi-punkkia. Eihän natsimi ole rasismia, Jumalan kiitos!

Pokon haave: munaton tiikeri

Ja kaikki levykriitikot aina valittavat, että Tiikerit levytti ihan liikaa ja aivan liian nopeasti. Todellisuudessa Epellä itsellään oli tulenpalava kiire tahkota Tiikereillä rahaa tuolloin vielä heikosti tuottavan punk-lähetystyön synnyttämiin kustannuksiin. Rock-a-billy Rebel älppärin ja Pokon K-telille myydyistä nauhoista julkaistun Tiger Tracks platan välissä ei ollut kuin pari, kolme hassua kuukautta. Ja kyllä sen Heimosen täytyy olla hullu, kun se viitsii tälläisiä vanhoja juttuja, jotka eivät ketään voisi vähempää kiinnostaa, kaivella ja vääristellä!

Niin Suomen Sex Pistolsit sitten seuraavien vuosien aikana hylkäsivät punkin ja uuden aallon ja ryhtyivät Torvisen humppamusiikillisia taustoja mukaillen soittamaan yhä enemmän ja enemmän mollivoittoista viihde- ja valitusmusiikkia. Punk oli musiikillisissa kuvioissa mukana vain sen verran, että katu-uskottavuutta kaipaava henkisesti kaula-pannoitettu yleisö sai kuvitellusti vastiketta rahoillensa - ja kukapa nyt ei kilttiä poliisia vihaisi? Eput eivät olleet koskaan aito punk- tai uudenaallonyhtye. Heidän vihansa ja kapinallisuutensa ei koskaan kohdistunut yhteiskunnan valheellisuuteen tai tekopyhyyteen. 

sormipilua pitäisi saada

Ei, heidän kiukuttelunsa kohdistui korkeintaan mopon sytytystulpan toimimattomuuteen tai sormipillun puutteeseen! Toisin kuin kaupallisuudesta syytetyt tiikerit, jotka olivat arkisissa oloissa saman näköisiä kuin useissa lehtikuvissa, nämä epäkaupalliset Eput liimasivat, kuin paperinuket kuvausta varten päälleen nahkatakit ja vihaisen ilmeen. He eivät olleet edes swastika-punkkeja, vaan paljon pahempaa - muovipunkkeja. He uskottelivat yleisölle kapinoivansa, vastustavansa mielivaltaa ja mädännäisyyttä, mutta todellisuudessa he kusettivat yleisöään puhtaasta maineesta ja mammonasta. Esimerkiksi ensimmäisen singlen äänityssession aikana Microvox-studiolla nämä Ylöjärven pahat pojat käyttäytyivät kuin perunannostoon valmistautuvat pyhäkoululaiset. He kaikki olivat pukeutuneet kuin aivan tavalliset koulupojat ja Nurmikallion Pekan äidille kaikki muistivat sanoa siitä mustikkapiirakasta nätisti: "kiitos!" 

Käsittääkseni kuitenkin itsensä ylentäminen, valehtelu, ahneus, kateus ja kostonhimo rahanahneuden ohella ovat aina olleet ainakin näiden kahden Syrjän veljesten julkisuutta varten kosiskelevaksi kiillotetun ulkokuoren alle peitetty todellinen arvomaailma. Kuka totesikaan: 
Kun menestys tekee ihmisen turhamaiseksi, hän on kuin vaunun pyörässä istuva kärpänen, joka kuvittelee panevansa pyörän pyörimään.

taas se vitun sytytystulppa

Ei minulla ole mitään katkeria muistoja näistä Epuista eikä Epestäkään. Kukin kerää rahaa tyylillään! En ole koskaan puhunut paskaa heistä heidän selkänsä takana enkä mustamaalannut tai uhkaillut heitä ja tämä nyt kirjoittamani ei suinkaan ole mitään mustamaalausta, vaan ensi kerran avaan arkkuni ja kertaan kerran tapahtuneita (täytyy tässä tunnustaa, että joskus olen joitakin pienisieluisia rock-kriitikoita kyllä pikkusen pelotellut, murissut ja hiukan näytellyt kulmahampaita). Olen tavannut Syrjän Martin vain 2 kertaa vuonna 1987 järjestettyjen Pokon kymmenvuotisjuhlien jälkeen, johon minut oli kutsutu Jyrki Hämäläisen mukaan nöyryytettäväksi (itse en tosin kokenut niin, minusta oli hauska katsoa kännissä Epen kassakoneen pyörittämää piiriä pyöriviä pieniä fasisti-nuoria).
Molemilla tapaamiskerroilla (Eno,Vallisärkkä ja Vantaa, Jumbo) en ole sanonut tälle Eppujen keulakuvalle pahaa sanaakaan, vaihtanut vain normi kuulumiset ja hymyillyt rehellisen ystävällisesti. Enossa vieläpä käytin Marttia autollani Vallisärkän tanssilavalta kirkonkylällä apteekissa hakemassa peräpukamavoidetta. Jälkimmäisellä tapaamisella kohteliaasti tietysti kysäisin: Miten Martti peräpukamat voivat?"
Eihän se ole hänen vikansa, että hän ei tiedä mitä tekee. Mutta ihan oikeasti, minua hävettää, että olen ollut, vaikkakin vain vähän, edesauttamassa näitä lurjuksia matkalla maineeseen. Tunnen osasyyllisyyttä myös siitä, että olen mahdollistanut työlläni koko Poko Rekordsin olemassaolon ja siten edesauttanut nuorison laajamittaisessa massamanipuloinnissa. Ja voin vakuuttaa, että olen usein iloinnut siitä, että joskin olin nuori ja tyhmä ja minulla ei ollut kuulemma sivistyneen käytöstapoja, niin tajusin silti pyyhkiä käteni.

Natzikapinaa ja Rock-viihdetoimittaja Waldemar Wallenius

Minulle jäi kaikenlaisten sattumien seurauksena aikoinaan koottu Teddy & The Tigersien urasta kertova leikekirja. Kirja sisältää lähes kaikki lehtiartikkelit mitä Tiikereistä löytyi 1977-1979. Näin vuosien jälkeen on kiehtovaa lukea, mitä Tiikereistä tuolloin oikein kirjoitettiin - ja tietysti, kuka kirjoitti.  Leikekirjan haastatteluista ja levyarvosteluista löytyykin aivan uskomattomia kirjoittajan (usein nimettömänä tai salanimellä) lukijoilleen tuputtamia älyllisiä latteuksia ja oma tyhmyyttä ylistävää erinomaisuutta. Esimerkiksi Valkeakosken Sanomissa 13.9.1978 nimettömänä esiintyvä oikea älypää kriitikko kertoo lukijoille, että Tigers on idioottirokkia ja Kaleva (samoin nimetön kriitikko) kertoo 27.8.1978, että Tigers on markkinointimiesten rakentama yhtye. Heh... ikäänkuin punk-rock olisi syntynyt jotenkin puhtaan neitseellisesti Malcolm McLarenin rättibutiikistaan mummolleen lahjoittamista hepeneistä revityistä riekaleista, kaikista kaupallisuuden möröistä puhtaista, luonnonmukaisista ja terveellisistä matonkuteista. 
Mielenkiintoisimpia leikekirjan löytöjä on se, että toimittaja Olli Mäkisen (Uusi Laulu 3/78) ohimennen esittämään kysymykseen "Liittyykö Tigers 50-lukuun pelkästään musiikillisesti vai onko siinä myös muuta pohjaa?" vastaan, kuten nytkin blogini johdannossa: "50-luvun rock vapautti nuorison. Periaatteessa. Se on vahvaa musiikkia."

Pick up my guitar and play, Just like yesterday

And I'll get on my knees and pray
We don't get fooled again, Don't get fooled again

There's nothing in the street, Looks any different to me
And the slogans are replaced, by-the-bye
And the parting on the left, Is now the parting on the right

Leikekirjan varsinainen helmi on Vuosaaren nuorten kotkien (lentokyvyttömäksi leikattavien lasten sos.dem. järjestö) edustajan, aivoidiootti Kimmo Kärkkäisen Kotkaviestin toimitukseen lähettämä mielipidekirjoitus Tiikereistä: "...massakulttuuristahan on kysymys. Ihmettelenpä, ja olen erittäin vihainenkin, näinkö kotkaliike on osaltaan vastustamassa massakulttuurin törkyjä ja estämässä turruttavan kioskiviihteen tunkeutumista lastemme aivoihin?" 

Kuinkahan monta miljoonaa ihmistä on oikein tapattanut itsensä vain siksi, että heidän aivoihinsa on lapsena syövytetty puoluekaaderien toimesta vasemmiston valheelliset ja myrkytetyt teesit vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta sekä edistyksestä?

Aivan oma lukunsa ajattelukyvyn omaamattomuudesta ja älyllisestä hännystelystä on leikekirjasta löytyvä Soundin Waldemar Walleniuksen sydämen purkaus hänen arvostellessaan Tigersien Rockabilly Rebel LP:tä (Soundi 6/79): "Rockabilly syntyi USA:n etelävaltioiden nuorten hurjapäiden omana tyylinä olla oma itsensä, mutta mistä lähtien siihen ovat kuuluneet avoimen rasistiset tunnukset. Kysyn vaan, että eikö levyn kannessa esiinny orjuuden säilyttämisen puolesta taistelleiden Etelävaltioiden lippu ja eikö avauspiisin teemana ole vannonta siitä, että tämän jäykän patriarkaalisen yhteiskuntajärjestyksen kannattajat tulevat vielä nouseman kapinaan ja näyttämään Aabraham Lincolnin demokraattisille aatteille mihin ne kuuluvat? Katsokaa nyt vähän niiden poikien perään Epe ja Stanley!"

rasistiset tunnukset on riisuttava
ja heti

Kannattaa tuollaista nuolaista
ennen kuin tipahtaa

Varsinaisia Walleniuksen kuuluttamia vahtikoiria nämä herrat - Epe eli Kari Helenius olisi teettänyt tuolloin rocklevyn kuin rocklevyn, jos raha olisi vain kilissyt kassaan ja Richard Stanley oli se henkilö, joka piirsi ko. levyn kannet (myös mm. tuottaja, joka ei kokemusteni mukaan todellisuudessa tiennyt tuottamisesta senkään vertaa, Hurriganesien Roadrunner on ollut soundillisesti sula vahinko), jotka tietysti Pokon eli Epen oli hyväksyttävä! Mutta Epeltä sai ilmaiseksi äänilevyjä arvostelukappaleiksi, Epe kirjoitti samaan Soundi-lehteen levyarvosteluja salanimellä Pertti Ström ja Epe osti Soundista ilmoitustilaa, joten Epen kanssa ei kannattanut ainakaan epelöidä.

Kaikki muut paisi Wallu

Ja Wallua närästää nimen omaan se, että "laulun sanojen mukaan etelävaltiolaiset tulevat vielä näyttämään demokraattisille aatteille mihin ne kuuluvat! Tätä paluuta oikein vannotaan!" Rivit, joihin hän viittaa, kuuluvat: 

Mister Robert E. Lee and his rebel men
Surrendered but they said this ain't the end 

Jos väittää, että nämä rivit kannattavat neekeriorjuuden palauttamista, niin päässä on oikeasti jotain vikaa, vikaa, vikaa..... ikään kuin USA:ssa olisi nyt muka demokratia, tai orjuus olisi pois pyyhitty tai kansakunta ei olisi jakautunut kahtia tai neekeriorjuuden poisto olisi tuonut mukanaan onnelan.....tekstissä puhutaan vain ja ainoastaan, että peli jatkuu vielä, tämä ei ole loppu... ja mistään vannonnasta ei koko tekstistä löydy merkkiäkään....eli Wallu valehtelee lukijoilleen niin, että tuopit tutisee... 

Äänestä minua -
muutetaanko maailma
vai pidetäänkö hauskaa?

Ymmärtääksemme edellä olevaa älyttömyyttä, meidän pitää ensiksi kuulla mitä Waldemar Wallenius, jonka levyarvostelut olivat painavaa Jumalan sanaa tuolloin, sanoo rock 'n 'rollin syvimmästä olemuksesta (Kamoon - Kielet poikki - kuinka rokki soi vuonna 1985 tv-ohjelma 17.1.1986): "Ei rockin peruslähtökohta ja sen tarkoitus ollut mitään kapinallisuutta: Sen tarkoitus oli lähinnä pitää hauskaa ja auttaa ihmistä nauttimaan omasta elämästään sellaisena kuin se on."

Elämä sellaisena kuin se oikeasti on.......

Waldemar Walleniuksen mielestä rock and roll ei siis sisällä lainkaan kapinaa, eikä siihen siten saa liittää kapinallisia tunnusmerkkejä. Rock and roll on pelkkää viihdettä! Ei varmaan kannata näyttää bändien Lynyrd Skynyrd, Johnny Kidd & The Pirates ja ZZ Top levynkansia tai keikkajulisteita Wallulle, hänen sydänhän voisi pysähtyä. Saati ryhtyä tenttaamaan Walleniusta siitä, mitkä tunnukset ja alitajuiset viitteet rock-musiikkiin saa ylipäätään liittää, jotta ne eivät vaan saa syvältä pohjalta viihteen luomiin unelmiin nousevaa nuorisoamme asettumaan poikkiteloin Aabraham Lincolnin demokraattisia aatteita vastaan tai vaihtoehtoisesti vaivuta näitä kansakunnan toivoiksi, uudeksi aalloksi nimitettyjä sätkynukkeja ainiaaksi apatiaan.

rasistinen tunnus
KIELLETTÄVÄ

rasistinen tunnus
KIELLETTÄVÄ

Sensori Walleniuksen ajatuksia ja arvomaailmaa paljastaa myös vuoden 2007 eduskuntavaalien HS vaalikone: "Viina on AINA hintansa väärttiä... Nautinnoista pitää ja kannattaa maksaa, koska yhteiskunta saa siitä kivasti tuloja...". Ko. vaaleissa Waldemar oli muuten vaaleissa sitoutumaton ehdokas Pirkanmaan vaalipiirissä SKP:n listalla, joten jokainen hänen saamansa ääni hyödytti myös kommunisteja, maailmanrauhan ja onnellisuuden säälimättömiä esitaistelijoita (aikoinaan myös rockin yhtä tinkimättömiä vastustajia kuin yhdysvaltalaissenaattorien vaimot).

Skull and bones
KIELLETTÄVÄ

neuvostopunatähti
KIELLETTÄVÄ

Radiomafia haastattelu Ke 28.8.2013 klo 11.55 Wallenius tokaisee: "En ole koskaan oppinut ymmärtämään sitä, minkä takia joku kansa pystyy kehittämään sellaisia asenteita toista kansaa kohtaan, että niitä pitää ruveta tappamaan." Tähän voisi vaikka kysyä: 1) Miksi pitää tukea vaikka vaaliliitossa sellaisia puolueita, jotka menneisyytensä valossa ovat valtaan päästyään valmiit aloittamaan toisten tappamisen? 2) Pitääkö ylistää avoimesti herrarotua symbolisoivaa hakaristiä rinnuksssaan kantavaa idioottia vain siksi, että hän soittaa kitaraa? 3) Tai että, onko kukaan 1970-luvun musiikkilehtien  tähtikriitikoista koskaan ajatellut, miten hän on pelkästään levyarvosteluillaan horjuttanut nuoren mielen liikkeitä tai vaikuttiko se, mitä hän kirjoitti, edistävästi siihen, missä selkärangattomien pelkureiden ja takinkääntäjien yhteiskunnassa me nyt elämme? Wallenius tietenkin tokaisisi kuten poliitikko: Höpö, höpö, ei, vastuu ei ole meidän viihteentekijöiden! Vastuu on aina kuulijan. Hänestähän rock 'n' roll on vain nautintoa ja hauskanpitoa. Pitäisi vain muuttaa sen verran maailmaa, että saadaan tuo maan mainio nautintoaine vapautettua Alkosta ruokakauppoihin... 

Mutta ei tuomita Walleniustakaan, rock-kriitikoillahan on aina ollut muita musiikin kuluttajia parempi musiikkimaku. He ovat olleet rockin herrakansaa... Eihän se ole hänen vikansa, eihän? Hän on hyvä ihminen, onhan?

Pedofiliaa
KIELLETTÄVÄ

Tissit ja läpi näkyy
KIELLETTÄVÄ

pelihelvetti koukuttaa
KIELLETTÄVÄ

viina on kuoleman vaarallista
KIELLETTÄVÄ

saatananpalvontaa
KIELLETTÄVÄ

väkivaltaa ja verta
KIELLETTÄVÄ

kuoleman katiska
KIELLETTÄVÄ

melaa mekkoon vihjaus
KIELLETTÄVÄ

Wallenius on muuten myös toiminut Pertti Narri Virtasen eduskunta-avustajana ja kehunut taivaaseen Love Recordsin lokakuussa 1978 julkaiseman Pohjalla kokoelmalevyn, joka sisältää mm. Problemisien ja Pelle Miljoonan lapsellista ja lyhytnäköistä uhoa mm. näin:  "Tämähän on raain, karmein ja ilkein rock-levy mitä täällä on koskaan tehty! Tämä on todellisin, aidoin ja urhein suomalainen rock-levy kautta aikojen! Tämä on välillä niin tyly ja kauhea, että pahanolon puistatukset kulkevat selkäpiissä!... 

Waldemar antaa oivan elämänohjeen:
"Ensin sinun on tunnustettava tosi totuudeksi
sitten voit toivoa jotain,
unelmasikin ovat todellisempia"

Pohjalla on mieletön levy. Se on hauska, tarpeellinen, peloton ja vapauttava. Se saattaa jopa pelastaa meidät vanhat pierut kadotuksesta! Think about it! Sinun täytyy vain antaa sen käydä sinua kraivelista kiinni ja ravistaa sinut hereille horroksesta. Tai antaa sen jopa potkaista sinua perseeseen ja huutaa korvaasi: "Siinä on katu! Tee jotain". Mutta joka tapauksessa sinun on parasta tehdä niin kuin tämän levyn rock' n 'roll tekee: tunnustaa tosi todeksi. Kun tiedät ja tiedostat mikä on totuus, voivat unelmasikin olla todellisempia. Jos esimerkiksi tiedät ja tunnet olevasti pohjalla, on sinulla ainakin jotain mistä ponnistaa. Sinulla on tosi toivo saavuttaa jotain, saada aikaan jotain, yleensä toivoa jotain." 

Sid Vicious

Natzi punk go-go

Johnny Rotten

Näin sokea (kuvat yllä, alla ja vieressä) Waldemar oli jo punk-kuumeen kulta-aikaan! Eivätkä ne natzi-tunnuksia avoimesti ja ylpeänä kantavien punk-rokkarien ihailijat suinkaan rajoittuneet maassamme yhteen ainoaan Walluun. Ei, polvillaan hakaristin varjossa kuolasivat lähes kaikki musiikkikriitikot (mm. Montonen,  Markkula, Kanerva, Fagerlund, Pajukallio, Siukonen, Kansi, Kytöhonka ja Sappinen) levymogulit (mm. Helenius, Blom ja Miettinen) sekä kaiken maailman Eput ja Pellet sekä muut ratsiassa kärähtäneet probleema-nuoret unohtamatta vasemmistolaisiksi luokiteltavia edistyksellisiä aatteella aivopestyjä "älykköjä". Timo Kanerva kirjoitti vuonna 1978 "Punk  Rokkishokki" kirjasessa seuraavasti: "Usein vaikuttaa siltä, että näitä (nazi)merkkejä kannetaan vain jotta voitaisiin ärsyttää ihmisiä...

Eli nämä punkin ihailijat noudattivat kaikkien diktaattorien toimintaohje: "se mikä on minulle sallittua, ei ole sinulle sallittua...."

No kuka palvoi muodin mukana, kuka omaa tyhmyyttään, joillakin punkkia jumaloivista ei ollut varmaan edes omaa arvostelukykyä! Nyt jälkeen päin on tietysti helppo hurskastella, että ei me nähty missään mitään hakaristejä. Tai, että ne hakaristit olivat vain huvin tai shokeereamisen vuoksi messissä. Hyvä on, ehkä te olitte sokeita ja ette nähneet, ehkä te halusitte vain shokeerata tai piditte sitä vitsinä mutta se punkin tuoksu, sen eltaantuneen henkisen pahoinvoinnin ja osoiteettoman vihan te haistoitte varmasti ja siitä te tyhmyydessänne juovuitte! Vai pystyttekö kertomaan, mikä oli se onnela, luvattu maa, johon punk-rokki nuorison ja teidät itsenne johdatti?

Sid ja swastika

Young Sex Pistols ja swastika
hail-tervehdyksen kera

Rotten ja swastika

On perin huvittavaa, että samaan aikaan kun edistyksellisyyden etujoukkona itsään pitävät Suomi-neidon moraalinvartijat vaativat yhä taistolaisilta julkirippiä, syntien tunnustamista ja anteeksipyyntöä, niin he vaikenevat näistä maamme uuteen aaltoon hurahtaneista henkisistä hakaristiretkeläisistä, punk-fasisteista täydellisesti. Eikä ihme, sillä niin moni moraalimme vartijoina (siis muutkin, kuin musiikkimakumme vartijat) esiintyvistä kun tuli kusseeksi tuolloin 1970 ja 1980-lukujenvaihteess omiin housuihinsa. Jokke "Keiju" Karjalainen, Tampereella asuva yhteiskuntakriitikko, kirjoittikin toukokuussa 2012 blogissaan "Käyttämättömien Ajatusten Tunkio":
"Musasta erkaantuneen Soundin numerot kokoelmassani alkavat syksystä 1977. Siinä vaiheessa lehti oli höpsähtänyt Walleniusta myöten täydellisesti punkkiin. Innostus oli niin kaistapäinen, että se vaikuttaa miltei ylinäytellyltä. (Mielenkiintoinen havainto: selkeimmin punk-skeptinen toimittaja koko lehdessä tuolloin oli Juho Juntunen.) Kokonaisuutena vuosien 1977–78 Soundista tulee aika "fasistinen" vaikutelma, vaikka punk sinänsä edustikin fasisminvastaisuutta eikä ollut ilmiönä täysin tarpeeton."

Karjalainenkin erehtyy arvioidessaan punkin tarpeellisuutta (no, täytyyhän paskallakin sinänsä käydä) ja nimenomaan sen fasisminvastaisuutta. Punk ei suinkaan ollut fasismin vastaista, vaan punk haisi kuin yön jälkeen tuore virtsa kadun kulmassa, nimenomaan uniformuun (punk-vaatteet on mun aatteet) piiloutuneelle arkipäivän fasismille. Tarkkanenäinen saattoi haistaa punkin lemahtavan myös kansallisosialismin veljesaatteelle, sosialismille, vasemmiston hellimälle onnelalle, tasa-arvon työleirille, totalirismille. Punk oli yhtä vierasta demokratialle kuin tuhoamisleirien desinfiointitilat.

Opettajaksi valmistunut Pelle opastaa
lapset hampun ja pizzan värimaailman:
punainen on tomaatti,
keltainen on juusto,
ja vihreä on oregano,
mutta punakeltavihreä on hamppu!

ja niin kapina saa
siivet alleen...

Pilvenpolttomatkailun ykköskohteen Goan (Amsterdamin ohella) lumoama entinen punk-kapinallinen, nykyinen "Dharmapummi", "Goa-papa" Pelle muuten antaa ymmärtää ko. Pohjalla-levyltä löytyvässä kappaleessa "Väkivalta ja Päihdeongelma", että nuoria prostituoituja tyttöjä käyvät Ruotsissa panemassa vain rikkaat liikemiehet ja pankinjohtajat (varsinaiset siat), eivätkä suinkaan kuulijoiden omien isien kaltaiset aivan tavalliset puutteenalaiset pulliaiset - työnsankarit. Pelle, oikealta nimeltään Petri Tiili, oikoo myös historiaa. Kappaleessa "Häpeän olla valkoinen" 1 000 000 vaikenee ilmeisesti tietämättömyyttään kokonaan neekereiden omasta osuudesta Afrikan orjakaupassa ja antaa apatian partaalla horjuvalle kuulijalle erheellisen käsityksen, että intiaanit tapettiin reservaatteihin. Pelle purkaa angstiansa, aivan kuten politiikotkin, pelkkiin seurauksiin, ei syihin (lapset eivät ainkaan menettäneet mitään näin matalaotsaisessa peruskoulunopettajassa). No punkkarithan ovat aina ylpeilleet yhteiskunnallisesta valveutuneisuudestan ja tiedollisista valmiuksistaan. Ja ehkä Waldemarin olisi levyä kuunnellessa välttääkseen pahanolon puistatukset ja pitääkseen hauskaa, kannattanut kostuttaa kurkkuansa sillä aina hintansa väärtillä kapinajuomalla, jota muistelen hänen noina kultaisina vuosina siemailleen aina tilanteen niin salliessa. 

kapinariviin järjesty, mars!

Walleniuksen kuvitelmaa omasta erinomaisuudesta ja ylemmyydestä kuvaa erinomaisesti hänen samaisessa Soundissa (6/79) möläyttämänsä: "Tigersien ...yritykset laulaa sellaisia miesten lauluja kuin "Honey Hush" laskevat pisteitä..". Onneksi edes Waldemar on mies ja hän voi ilman kuunnella ilman pisteiden menettämisen pelkoa näitä & muita (kts. alla) miesten lauluja. Ja koska itse en mieltänyt miestä tai miehen kuvaa tai edes suomalaista miestä mitenkään minkään Wallun kaltaiseksi, minusta ei koskaan tullutkaan aikuista.

Ja vielä lopuksi: En väitä näitä punkin perään kuolanneita yksilöitä fasisiteiksi tai natseiksi. He oilivat vain niin tyhmiä, että he eivät tajunneet käyttäytyvänsä kuin natsien juoksupojat. Kenestäkään heistä ei olisi ollut SS-mieheksi - ehkä korkeintaan selkärangattomaksi ja halveksitusi ilmiantajaksi - tai Dannyn ja Armin roudariksi!.