Näin rock-toimittaja typeryydessään oli mukana ryssimässä Tiikereiden Tukholman keikkaa vuonna 1979

Vähän väliä suomalaista rock-elämää eläessään törmää viinan viemiin pienisieluisiin paperitähtiin ja heikon itsetunnon omaaviin kuningas alkoholin alaisiin. Olitpa sitten toimittaja, tähti, rivimuusikko, basisti tai kriitikko, aina löytyy niitä, jotka haluavat marinoida itsensä ohrapirtelöillä ja tuliliemellä. Niinpä kun Teddy % The Tigers teki huhtikuussa 1979 Poko Rekordsin amatöörimäisesti valmisteleman ja epäonnistuneen vierailun Tukholmaan, niin yksi epäonnistumisen syy jäi lehdistössä ja levy-yhtiössä käsittelemättä.

Poko Rekords oli olemattomassa ammattitaidossaan (selvennettäköön, että Heimosella ei ollut osaa eikä arpaa järjestelyissä) sovittanut Tigersien Ruotsin ensivierailun aivan väärään esiintymistilaisuuteen, sillä muut ennen Tiikereitä esiintyneet yhtyeet olivat silkkaa skeidaa, salissa oli esiintymisen alkaessa enää vain neljä- viisikymmentä kuulijaa, koska esiintymishetki oli vasta puolen yön paikkeilla ja keikan mainonta (kts. oheinen kuva lehtimainoksesta) oli Tiikereiden osalta surkeuden huippu. Poko oli myös kustantanut muutamalle suomalaiselle rock-toimittajalle matkaliput Tukholmaan Club Dominoon, jotta he olisivat voineet levittää ilosanomaa suomalaisille lukijoilleen todistettuaan paikan päällä Tiikereiden odotettua menestystä. Ja Tiikereiden pukuhuoneen pöydällä oli tietysti rentoutusjuomaksi ja takahuoneessa pörräävien toimittajien iloksi ennen keikkaa pari, kolme avattua kolmen vartin pulloa Jim Beam mallasviskiä.   Mutta kaiken kukkuraksi itse keikkakin kusi koska:

"Lieneekö johtunut hermostuneisuudesta, mutta Teddy ja kumppanit pitivät kappaleiden välillä ärsyttäviä taukoja viritellen soittimiaan ja vilkuillen toisiaan (Suosikki)", "Vaikka Teddy, Antti-Pekka ja Pale tekivät parhaansa, on heidänkin mentävä - sorry vaan - nyt mentävä itseensä. Mistä johtui, että ensimmäisten rajujen biisien jälkeen yhtäkkiä soitettiin kaksi lässähtynyttä lemmenlaulua? Tunnelmaa ei siitä ainakaan kohonnut. Ja miksi niin pitkät tauot kappaleiden välillä. Ruotsin viihdemaailmassa vallitsee kovemmat lait kuin meillä, tähdeksi ei tulla hetkessä. Tiikereille ensi-ilta oli pettymys. jossa riittää pohtimista pitkäksi toviksi. Mutta erityisesti se antoi ajateltavaa taustaorganisaatiolle, jonka menettely ei nyt onnistunut alkuunkaan (Seura 11.5.1979) ja "Pienestä hermoilusta kielivät turhat tauot ja virittelyt kappaleiden välillä" (Helsingin Sanomat 27.4.1979)

HS 27.4 - Markku Fagerlund on ottanut tämän
kuvan seistessään esiintymislavan takaosassa

Edellä lainatun Helsingin Sanomien artikkelin kirjoitti tähtitoimittaja Markku Fagerlund, joka siemaili jonkin verran Jim Beamia ennen Tiikereiden settiä ja juuri ennen esiintymisen alkamista lähti luvatta ja etukäteen kenellekään kertomatta etsimään hyvää kuvauspaikkaa esiintymislavan takaosasta. Hiippaillessaan hämärällä esiintymislavalla Tiikereiden äänentoistolaitteiden seassa hän kaatoi "vahingossa" Teddyn molemmat telineissä vierekkäin olleet kitarat. Ja tuo vahinko oli seurauksiltaan katastrofaalinen - koko keikka meni kitaroiden virittelyksi, sillä Teddyn ensin käyttöönottama Fagerlundin kaatama kitara oli todella pahasti epävireessä ja kun se saatiin muutaman kappaleen jälkeen vireeseen, siitä katkesi kieli ja toinen kaadetuista kitaroista oli vielä pahemmin epävireessä.

Oliko Helsingin Sanomien toimittaja a) urpo, b) ruotsalaisten sabotäärien palkkalistoilla, c) suomalaisten sabotäärien palkkalistoilla, d) niin tyhmä vai e) niin kännissä, kukin voi itse arvailla, että hän ei tajunnut itse aiheuttaneensa "hermoilun, tauot ja virittelyn?"

Ja kuka pelle kuvitelee, että Tiikerit olisivat muka olleet jotenkin hermostuneita. Höh! Keravalaiskolmikko oli tuolloin lennossa ja jos ulkomailla olo hermostutti jotenkin toimittajia, niin pojat olivat ainakin tulleet näyttämän hurreille närhen munat. Mutta mitäs teet, kun yksi hölmö kaataa munakorin.

Onko ihme, että erään kerran tapahtuneen jälkeen lupasin tehdä herra Helsingin Sanomien toimittajasta jauhelihaa - sitäkään hän ei tajunnut - olisko rautalankakaan auttanut? Ja hullun maineeni vain kasvoi......

Juice Leskinen olisi kuollut 1987 ilman Jyrki Boy Hämäläistä

Kun kansantaiteilija Juice Leskinen vuonna 1974 pilkkasi avoimesti Suosikin päätoimittajaa Jyrki Hämäläistä, Elviksen suurta ihailijaa, kappaleessaan Jyrki Boy, hän ei arvannut, kuinka Jyrki Hämäläinen melko tarkalleen 13 vuotta singlen ilmestymisen jälkeen tulee pelastamaan hänen henkensä. Tai jos Jyrki nyt ei aivan pelastanut Juicen elämää, niin hänen toimintansa vuoksi Juice sai erittäin todennäköisesti 19-vuotta lisää aikaa hukuttautua viinaan.

Leskinen teki silloisten omien sanojensa mukaan Hämäläistä pilkkaavan Jyrki Boy  kappaleen siksi, että Suosikin päätoimittaja sanoi hänelle pari valittua sanaa, koska hän ei suostunut Hämäläisen haluamaan tapaan artikkeliin, jossa taiteilijan elämä avattaisiin lapsuuskuvia myöten. Myöhemmin Leskinen tosin on yrittänyt selitellä tekoaan: ”Kyllä tommoisia Jyrkejä on joka ihmisellä.”.

Mutta Jyrki Boy ei ollut suinkaan ainoa Juicen väsäämä pilkkalaulu. Esimerkiksi Syksyn sävel ja Vaimoni on Frankenstein (singlen a ja b-puolet) kappaleet ovat molemmat meisselin kiertämistä avohaavassa eli vittuilua Juicen tuolloin lehdelle soittamaan jättäneelle pitkäaikaiselle tyttöystävälle, Reinolan Jaanalle. Ja "Lahtikupungin rullaluistelijat" LP:llä tämä taiteilija yritti kappaleessa "Mitä minä Egyptissä teen" soittaa suutaan tämän blogin pitäjälle, muistaakseni ilmeisesti siksi, koska olin kerran listaykkösistä huolimatta rohjennut sanoa hänelle pari valittua sanaa aiheesta, kuinka naisia ei kohdella. Tämä tapahtui, kun heitin Juicen autollani silloisen tyttöystävän Jaanan kera tämän vanhempien mökille jonnekin Vammalan liepeille - olikohan kevättä vuonna 1975. En myöskään koskaan osallistunut Juicen syntymäpäivinään kotonaan lähellä Tuomiokirkkoa pitämiin kumarruskekkereihin. No nuo alhaiset pilkkalaulut loppuivat, kun kerroin Tampereella Sokoksen tavaratalon baarissa katkaisevani seuraavaksi sanataiteilijan sormet, jos luovuus ei yllä yhtään omaa peräaukkoa ylemmäs.

Vielä yhdet!

Paljon myöhemmin, vuonna 1987 myöhään syksyllä Pokon 10-vuotisjuhlissa Tampereella Cabare Oscarissa istuimme Jyrki Hämäläisen kanssa kahdestaan muhkealla nahkasohvalla soittoruokalan eteisaulatiloissa. Siemailimme virvoikejuomaa ja Jyrki tuprutti tapansa mukaan pesäpallomailan paksuista sikariaan. Kaikki muut juhlavieraat notkuivat jo sisätiloissa, sillä pirskeet olivat käynnistymässä. Aulassa oli meidän kahden lisäksi ainoastaan hovinsa yksin jättämä Juice Leskinen. Mutta Juice ei suinkaan istunut, vaan sammua retkotti suu auki korahdellen yhdellä viereisistä nahkasohvista niin, että hän näytti ruokaa kerjäävälle räkätin poikaselle, sillä hänen päänsä oli retkahtanut taaksepäin lähes 90 asteen kulmaan nahkasohvan selkänojan päälle.

Keskustelumme katkesi kun Juhani Leskisen aloitti oksentamisen. Ulos hengittäessään oksennus pärskyi ympäriinsä kuin laava tulivuoren kidasta, mutta suurin osa  siitä jäi hänen suupieliensä ja nenän ympärille ja kun tuli sisäänhengityksen vuoro, Juice ryysti aina soppakauhallisen omaa oksennustaan keuhkoihinsa. Nytkähtelevän kansantaiteilijan kasvoilla vaihtui väri. Hetken tuijotimme epäuskoisina näkemäämme. Olimmeko todistamassa Jyrkin kanssa legendaarista rock-tähtien syndroomaa, omaan oksennukseen tukehtumista?

Ei, Jyrki ponkaisi paikaltaan ja oli parilla askeleella Leskisen luona. Hän käänsi Juicen nahkasohvan selkänojalle mahalleen, hiukan sivuttain niin, että tämän pää roikkui sohvan käsinojalla kohti lattiaa ja samalla läimäisi useita kertoja kämmenellä Leskistä lapaluiden väliin. Juice osoitti pieniä elonmerkkejä ja ryki keuhkoihinsa imaisemaa oksennusta kokolattiamatolle. On aika varmaa, että Juankosken suuri poika olisi tuolloin kuollut ilman Jyrki Boyn salamannopeaa toimintaa - miehen työtä.

Tässä yhteydessä voi kysyä, mikä ihme näillä kaikilla edistyksellisillä ja luovilla taiteilijoilla sekä heidän hännystelijöillään oli 1970-luvulla Jyrki Hämäläistä vastaan? Ilman Suosikkia tässä maassa kuunneltaisiin yhä Aikamiehiä ja Iltatuulen viestiä tai Dannyn ja Armin Tahdon olla sulle hellää! Ilman Jyrkin Suosikkia tämä maa olisi hukkunut aikoja sitten korsuorkestereiden itkupaskan sekaiseen suohon.

Ja toisekseen, onko sinusta savolainen vääräleuka, joka ryyppää kapakassa hoveineen vuositolkulla itseään esittävän rintapatsaan silmien alla kunnioituksen tai edes ihailun arvoinen ja itsetunnoltaan aivan terve?

vetäisin viinaa kiduksiin, mutta joku on nusassut lasini

No pidetäänhän Ahti Karjalaistakin suurmiehenä, vaikka hänellä Suomen Pankin pääjohtajana toimiessaan 1980-luvun alussa, oli toistuvasti tapana sammua työpaikan kokolattiamatolle ja sammuttuaan vielä kusi ja oksensi alleen. Ja tätä juoppoa Suomen Keskusta vielä pyysi myöhemmin (1986) kunniajäsenekseen!

Rock on Walleniukselle kaljanjuonnin taustamusiikkia

Mies isolla M:llä ja lasi 

Kun Waldemar Walleniusta haastateltiin Tampereella Paapan kapakassa vuonna 1995 Radiomafian ohjelmaan "Kohtaaminen - miten minusta tuli minä", hän heti ohjelman alussa hymähtäen tokaistessaan: "ai vai vaikuttaja", antaa ymmärtää, että hän ei pidä itseään suurena suomalaisen rock-musiikin vaikuttajaa. Hän ei kuitenkaan myöhemmin ohjelmassa mitenkään ilmaise eriävää mielipidettä, kun Pauli Heikkilä toteaa 1970-luvun alusta: "Musa lehteä alettiin lukea kuin Raamattua."

Heikkilän toteamus kertoo kaiken oleellisen suomalaisten rock-kriitikoiden ja toimittajien arvovallasta 1970-luvulla. He olivat profeettoja, totuudenpuhujia, jotka näkivät rockin tulevaisuuteen. He olivat valmiit paimentamaan kirjoituksillaan ja mielipiteillään rock-musiikin kuluttajat aina rockin luvattuun maahan.

Mutta tämä toimittajalauma haksahti pahemman kerran, kun se lähti 1970-luvun puolenvälin jälkeen seuraamaan väärää vapahtajaa, uutta aaltoa ja punk rokkia. Valo, jota he luulivat seuraavansa, olikin pimeyttä!

Pääosin sisällöltään tyhjyyttä kumiseva haastattelu onnistuu kuitenkin siellä täällä sivulauseessa paljastamaan Walleniuksen ajatusmaailmaa. Ensinnäkin itseään keskimääräistä älykkäämpänä pitävä ja historian mieliaiheekseen ilmoittava Wallenius kertoo: "En ole koskaan oppinut ymmärtämään sitä, minkä takia joku kansa pystyy kehittämään sellaisia asenteita toista kansaa kohtaan, että niitä pitää ruveta tappamaan."

Kuitenkaan vasemmistoon kallellaan kulkeva Wallenius, joka oli sitoutumattomana eduskuntaehdokkaana vuonna 2007 Suomen Kommunistisen Puolueen listoilla, ei näe mitään ongelmaa siinä, että hänen äänensä hyödyttävät myös tätä kapista etujoukkoa, onhan kommunismi kristinuskon jälkeen maailman toiseksi eniten verta vuodattanut aate. Vaalikoneessa Wallenius hurskastelee kuin Pontius Pilatus: "Sekaannusten välttämiseksi, totean aluksi, että olen Jukka "Waldemar" Wallenius ja että olen nykyisiin puolueisiin sitoutumaton hyvin painokkaasti, koska puolue- ja eturyhmäajattelu on tullut tiensä päähän. Sama koskee "Suomen etu" -ajattelua. Oikeudenmukainen ja siisti maailma ei toteudu ikinä, jos ajattelemme vain "omaa etuamme", joka kaiken lisäksi on vain näennäistä: mitä etua esim. USA:n kansalle on ollut maailman aggressiivisimmaksi riistäjäksi leimautumisesta?" 

Waldemarin on turha väittää, että hän ei tiedä Stalinin ja Maon aikaansaannoksista, sillä olihan historia hänen yksi lempiaineistaan. Mutta hän myöntää haastattelussa: "Mä vaan sauhusin sen kummemmin ajattelematta."

Ei ihme, että mies hukkui natsi-henkiseen punkkiin, kuin kärpänen kaljatuoppiin. Hän ei sanallakaan puuttunut Eppujen harjoittamaan nuorison hulluksi nimittelyyn ja oli siten omalta osaltaan luomassa asenneilmastoa, jossa väkivalta eri nuorisoryhmien välillä sikisi. Ehkä keskimääräistä älykkäämmän olisi kannattanut sauhuta sen verran vähemmän, että savun seasta olisi erottanut henkistä ja fyysistä väkivaltaa lietsovat räyhähenget ja valheellisia lupauksia sekä pelkkää tyhjyyttä nuorisolle lupaavat ajattelemattomat aasit.

Muuten, miksiköhän skinien ja punkkareiden ulkonäkö on erehdyttävän yhdennäköinen? Tässä yhteydessä voin kertoa, että totta kai tiedän osan "punkkareista" kertoneen kannattavansa Britanniassa antifasistisia "Rock Against Racism" ja "Anti-Nazi Legaue" liikkeitä mutta on muistettava että vain osa punkkareista kannatti näitä liikkeitä. Eiväthän kaikki saksalaisetkaan olleet aikoinaan kansallissosialisteja. Vai mistä lähtien anti-fasistit ovat kantaneet päällään nazi- tunnuksia, käyttäytyneet agressiivivisen vihamielisesti ja syljeskelleet toisinajattelijoiden päälle?

Waldemarin ylevä käsitys työstään ja itsestään paljastuu "Punk Rokkishokki" (1978) kirjasen (ehkä vielä joskus ruodin tuon kirjasen maamme nuorisolle suunnattua asennekasvatuksellista osuutta) loppusanoissa: "Tiedostavan viihteen harrastaminen on rasittavaa puuhaa, ennen sitä vain onnellisen typeränä diggailisi onnellisen typerää rockia onnellisen typerässä mailmassa."

Niin, on se niin rasittavaa tuo jatkuva valmiiksi kusenvärisen mallaskuran tiedostava tissuttelu! 

Ja keskivertoa älykkäämmän ihmisen luulisi myös tajuavan, että kaikki eivät tee taiteellisesti korkeatasoista ja -lentoista nykytaidetta, vaan joutuvat olosuhteiden pakosta lapiohommiin. Ja kerrottakoon, että yhdelläkään Kiljuvisiolla tämä ei avaudu!

Waldemar paljastaa haastattelun lopulla: "Paapassa saan kuulla livenä sellaista kaljanjuonnin taustamusiikkia, josta mä todella pidän. Olen jaksanut säilyä uteliaana. Löydän jatkuvasti uusia ja uusia juttuja."

Musiikki on Waldemarille siis kaljanjuonnin taustamusiikkia, kalja ei ole musiikinkuuntelun taustajuoma. Wallenius mainostaakin vaalikoneessa avoimesti: Viina on AINA hintansa väärttiä... Nautinnoista pitää ja kannattaa maksaa, koska yhteiskunta saa siitä kivasti tuloja...

Mitähän kaikkea Wallu yhteiskunta voisi laillistaakaan tai pitää hyväksyttävänä, koska siitä saa kivasta tuloja? Myytäisiinkö vaikka pikkupoikia ja -tyttöjä pedofiili-sedille? Nautinnostahan pitää ja kannattaa maksaa, vai mitä?

Varsinainen älyllinen pohjanoteeraus Walleniuksen musiikkitoimittajan uralla on ollut Pohjalla-levyn arvostelu Soundissa 11/1978, jossa hän filosofoi kirjoittaa muun muassa seuraavasti: Pohjalla on mieletön levy. Se on hauska, tarpeellinen, peloton ja vapauttava. Se saattaa jopa pelastaa meidät vanhat pierut kadotuksesta! Think about it! Sinun täytyy vain antaa sen käydä sinua kraivelista kiinni ja ravistaa sinut hereille horroksesta. Tai antaa sen jopa potkaista sinua perseeseen ja huutaa korvaasi: "Siinä on katu! Tee jotain". Mutta joka tapauksessa sinun on parasta tehdä niin kuin tämän levyn rock' n 'roll tekee: tunnustaa tosi todeksi. Kun tiedät ja tiedostat mikä on totuus, voivat unelmasikin olla todellisempia. Jos esimerkiksi tiedät ja tunnet olevasti pohjalla, on sinulla ainakin jotain mistä ponnistaa. Sinulla on tosi toivo saavuttaa jotain, saada aikaan jotain, yleensä toivoa jotain."
(koko levyarvostelu: http://www.pellemiljoona.net/a_pohjalla.php

VOI VITTU MITÄ SKEIDAA! Onko tämä muka edes tekoälykästä? Ensin sinun on siis tunnustettava tosi totuudeksi, sitten voit toivoa jotain, unelmasikin ovat tällöin todellisempia"

Ja jos Waldemarin tokaisu Teddy & The Tigersin levyarvostelussa (Soundi 6/79): "...yritykset laulaa sellaisia miesten lauluja kuin Honet Hush laskevat pisteitä lisää", tarkoittaa sellaisia miehiä, jotka kuvittelevat miehuuden merkin olevan jatkuva kaljan lipitys, niin mielummin olen ikuinen pikku poika. Tuolla tokaisullahan Blues Newsin perustaja Wallenius ilmoittaa olevansa Mies isolla M kirjaimella ja vain hänen kaltaisillaan on oikeus kuunnella Thomas "Fats" Wallerin ja Ed Kirkebyn kirjoittamaa Honey Hush-biisiä ilmeisesti Big Joe Turnerin versiona.

Vittu! Näin puhuu ainoastaan alkoholia taustamusiikin tahdittamana kuunteleva ja koko elämänsä fyysistä työtä vieroksunut sekä toisinajettelijoita nälvinyt munaton pelle!

Tällaista paskaa ei meidän lapsille ole esitetty, eikä esitetä...

rock-toimittajia viedään
viimeisellä tuomiolla.....

Suomalaisen rock 'n' rollin lyhyt oppimäärä

Kiitos yhteydenotoista! Yritän vaatimattomien taitojeni mukaan vastata esitettyihin kysymyksiin ja vastaväitteisiin sekä osaltani kantaa valoa suomi-rockin pimeään historiaan. 1) Ensinnäkin, jos sanon jonkun käyttäytyneen fasistisesti tai ihannoineen fasistisia ajassa ilmenneitä piirteitä tai fasismin kannattajia, en suinkaan tuomitse tätä ihailijaa. Vai mikä muka on se tuomio, jonka hänelle langetan - kerro? Minä vain kuvailen mitä olen nähnyt, mitä olen tuntenut ja yritän esimerkein perustella mitä nämä ajattelemattomat tekivät, miksi koin niin! Eikä kannata pillastua, jos omassa hämärässä menneisyydessä on asioita, jotka eivät tänä päivänä siedä päivänvaloa. Eri asia on, jos fasismin leima on vuosien saatossa pinttynyt kuin paska lehmän perseeseen siivottomassa parsinavetassa. Mutta sekään ei ole maailmanloppu, kannattaa hankkia peili, puhdistusvälineet ja kysyä Epuilta. He kyllä tietävät, kuinka viisi kotitarvefasisti eppua on samaan aikaan viisi kaunista heppua 2) Käytän kuulemma blogissani sivistymätöntä ja rumaa kieltä. Heh, kirjoitan rock-maailmasta, jossa ainakin aikoinaan, silloin kun siinä elin, asioista puhuttiin niiden oikeilla nimillä ja asiat sanottiin niin kuin ne olivat - pinnallinen mitäänsanomattomuus, kapula- ja ruskeakielisyys, hanhen kaakatus paskanjauhanta tai small talk eivät todellakaan olleet, eivätkä ole, lajejani. Minähän olen se hullu-heimonen. Älä lue blogiani, jos sinua eivät tapahtumat miellytä sellaisina kuin ne aikoinaan 1970-luvulla tapahtuivat. Hienohelmoja ja hännystelijöitä varten siloteltu ja kaunisteltu totuus löytyy vaikka Kontiaisen kirjoittamasta (Epen ennakkosensuroimasta) ja Liken vuonna 2004 julkaisemasta Poko-Rekordsin historiikista, maamme musiikkilehdistöstä tai Me Naisista!

muunneltua totuutta

Aloitin elämäni rock-busineksessa Tampereella tutustumalla Moogiin ja Velttoon Peltolammen uimarannalla shakkilaudan reunalla hellekesänä 1973. Tutustuminen sujui vaivatta, sillä molemmin puolin huomasimme shakin lisäksi diggaavamme Troggs- yhtyettä. 
Minun piti käydä kuuliaisesti yliopistoa, eikä suinkaan sekaantua syntiseen rock-elämään, mutta jo vuotta myöhemmin myin Virtasen keikkoja, ajoin heitä autollani Dodge Dart'illa (1968) ympäri Suomen-niemen tanssilavoja sekä välkyttelin bändiin kohdistettuja vaatimattomia valospottejani sekä katkoin esiintymislavaa halkovaa pimeyttä strobollani yhtyeen esiintyessä. Virtanen olikin varmaan ensimmäinen rock-yhtye maassamme, jolla oli kulisseina värivalot. Lisäksi soittelin levyjä disco-vehkeilläni yhtyeen tauoilla, olinhan kiertänyt kamoineni (kaapit oli muuten Sarapaltion Matilta Munkkivuoren autotallista hankitut Hurriganesien entiset ja ensimmäiset) ja valoineni Hämeen tanssipaikkoja tiskijukkana vuoden verran naisten vaateparsiin ja make-uppiin verhoutuneena taiteilijanimellä Rocking Doll (vrt. New York Dolls). Todettakoon, että keikkajulisteeni kustansi esipuberteetti ikäisille tyttösille tarkoitettu Flip-lehti, jossa työskentelivät samat korkearvoiset Rock-jumalan sananvälittäjät ja tähtitoimittajat kuin silloisessa Musassa, tosin muistaakseni häpeillen salanimillä. 

New York Dolls

Lisäksi tienasin taskurahoja Ylioppilastalolla ovi-mikkona, Epellä äänilevyorja-tsupparina sekä toimin Konttisen Moogin Bloody-veljen kanssa tiskijukkana Kuninkaankatu 32:ssa Roadhouse Yardbids'issä Rocket nimellä. Joskus kääntelin vinyyliplattoja myös Mustalahden satamassa kelluvassa tanssilotjan ruumassa sekä Itsenäisyydenkadun Teekkariklubin levylautasilla. Yliopistolla kävin silloin kun muistin, jos silloinkaan. Rock-maailma tuntui kieltämättä houkuttelevamalle kuin tunkkaiset luentosalit ja elämästä vieraantuneiden professorien opastuksella tapahtuva joutavanpäiväisyyksien päähän pänttäys.

Lopulta Rock 'n' Roll vain vei mennesään ja totuudessa pysyäkseni; en vastustellut. Ensimmäinen rock-viihde-elämäni tähtihetkistä sattui Virtasen Lapin-kiertueella 1974 Koivun työväentalolla. Kesken Virtasen toisen kappaleen Moogin kähmiessä haarojenväliään ja kiemurrellessa erektio-kouristuksissa lavalla lentäjämekaanikon värinpäin käännetyssä turkishaalarissa hän hoilotti "Ne tulee ja hakee mut pois, Hiiha-haa..." tanssienjärjestäjän, Koivun työväenyhdistyksen edustaja tuli todella lavan viereen. Mutta hän ei tosin vienyt Moogia minnekään, vaan katkaisi tylysti sähköt ja kasvot aatteen värisiksi värjäytyneenä ja raivosta vääristyneenä karjui: "Tällaista paskaa ei täällä ole meidän lapsille esitetty eikä esitetä!"  Jouduimmekin keikkapalkkiotta vaille jääneinä varastamaan seuraavana päivänä tarvitsemamme elintarvikkeet, maitoa, leipää ja makkaraa, olikohan se Sodankylässä vai Kuusamossa, turvataksemme kiertueen jatkon. Nukuimme myös ainakin yhden yön teltoissa Kuusamon pohjoispuolella. Konkreettista hauskanpitoa, elämää sellaisena kuin se on, vai mitä Waldemar?

Virtanen

Nuorison sekoamisesta keikoilla, kaupan kassojen toljottavista mulkosilmistä, appo avonaisista leipälävistä, pollansa kääntävistä paskajaloista, pakenevista poroista, aivan kaikesta tuolla Virtasen legendaarisella Lapin-kiertueella näki, että Rock 'n' Roll oli nyt ensi kerran tunkeutunut kuin peto poronhoitoaluelle. Welcome to Aintry! Eräskin kaljaa paikallisen puodin portailla lipittävä poroisäntä sopersi luulleensa meitä ensin ahmoiksi ja aikoneensa hakea kiväärinsä, kun hän näki kummallisten pitkätukkaisten olentojen purkautuvan ulos peltilehmän sisuksista, Dodgesta jaloittelemaan ja lataamaan Jenkki-pirssin tankkiin menovettä yhden mittarin bensiksellä jossain jorpakossa Suomussalmen ja Kuusamon välillä. 

kamalan karvainen rock 'n' roll peto on liikkeellä

Se, miksi Virtasta ei koskaan kaikessa käsittämättömässä rajuudessaan satu taltioitua kuvanauhalle, kertoo suomalaisen yhteiskunnan junttimädästä kateellisuudesta. Sanot, että ei pidä paikkaansa, onhan Virtasesta olemassa Iltatähden nauhoite. Niin, tuo nauhanpätkä on kuvattu Tampereen ylioppilastalolla loppu vuodesta 1974 Hectorin kiertueen yhteydessä. Et kuitenkaan tiedä, että Virtanen vain vähän lämmittelee kuvanauhalla, koska kuvaajat halusivat laitteistonsa testaamiseksi tehdä koeoton. Tuo yhdellä paikallaan jököttävällä kameralla tehty demo-otto jäi kuitenkin lopulliseksi, koska Hectorin mukaan aikaa ei ollut muka riittävästi. Todellisuudessa illan päätähdellä Hectorilla meni paskat housuun, kun hän näki lämmitelijä Virtasen vasta veryttelevän lavalla. Hän aavisti varmasti, millainen spektaakkeli oli tulossa, eikä tämä ylistetty "mestari", herra Hector suinkaan halunnut Lapsuutensa Lopun näyttävän telkkarissa tyhjän nyhjäämiselle ja pitsin nypläämiselle. Jäädä nyt holtittomien, lavalla mielipuolisen villisti vääntelehtivien puolialastomien tamperelaispitkätukkien ylijyräämäksi.

sähköinen ääni tulee taivan sinestä...

Muistelenkin Tampereen yo-talolla tuolloin suuren tähden tavoin käyttäytynyttä Hectoria aina jokaisen välistävetäjäjän epäpuhtaan lumen eteiseen tekemänä suojelusenekelinä. Ja kaikkia Hectorin puheita siitä, että hän olisi digannut Virtasta, on aina tarkasteltava siinä valossa, että Virtanen on ihan hyvä, kunhan Virtanen vain ei ole parempi kuin minä, herra ylhäisyys, herra Mirandos. Iltatähdessä esiintyvä Virtanen onkin vain kalpea varjo siitä Virtasesta, jonka kanssa kiersin lähes kaksi vuotta Suomea.  Lee Brilleaux totesikin tyhjentävästi: "Jos nuo jätkät olisivat Lontoosta, he olisivat maailmankuuluja."

ovatko kamerat nyt varmasti valmiina?

Jotkut, kuten Waldemar ja Hector, ovat väittäneet, että Virtanen oli muka punk-bändi. Paskat, Virtasella ei ollut mitään muuta yhteistä punkkareiden kanssa kuin osin risat vaatteet. Mutta vaatteet eivät olleet suinkaan Virtasen aatteet. No soittotaito oli ainakin alkuun vähän niin ja näin, mutta Virtanen ei ollut yhtyeenä ainakaan tyhmä. Virtanen ei harrastanut kaulapantoja, hakaneuloja, pellinpalasia, itsensä lävistämistä, kettinkiä, räkimistä, oksentelua, irokeesi fledaa, mustia vaatteita, räikeitä maaleja, typerää uhoa, vihaa tai toisten hulluksi nimittelyä. Ei, vaikka Moogilla oli toisinaan rautaristi kaulassa, niin Virtanen soitti pääasiassa rokahtavia pop-kappaleita ja popahtavia rock-kappaleita. Ja lavaesiintyminen oli kymmenen kertaa rajumpaa kuin yhdelläkään punk-bändillä - edes villeimmissä unelmissa.

Virtanen Kuusrock 1974

Ja ne, jotka väittävät Tiikereitä markkinointimiesten aikaansaannokseksi on hyvä tietää, että Tiikerit syntyi oikeasti vain yhden vedonlyönnin lopputuloksena. Veltto aina puhui ja vaan puhui keikkamatkoilla kuinka hänestä vielä kerran tulee ykkönen. Mutta tämä jo tuolloin julkisuudenkipeä mies ei koskaan laittanut tikkuakaan ristiin ykkössijansa eteen (kuten ei kuulemma nykyäänkään puhumisen lisäksi tee mitään). Kerran kyllästyttyäni ainaiseen jos ja jos mulla ois jos ja jos (vrt. Rolls Royce) ehdotin Veltolle, että hän lopettaa nyt paskanjauhamisen ja lyödään vaikka vetoa, että teen ykkösbändin, eikä sen tekeminen edes ole vaikeaa. Siihen Veltto: "Höpsis, näkis vaan, ai sinä vai, lyödään vaan!" Niin jätin (1975) Virtasen ja lähdin täyttämään lupaustani.

Sleepy Sleepers mopoilee silloin joskus

Työskentelin kesällä vuonna 1975 muutaman kuukauden alapää-vittu-viina-pilkka-palikka-rähmä huumorin sanansaattajan, Sleepy Sleeprsin kanssa. Tuosta ajasta ei ole paljon sanottavaa. Bändi sai ensin porttikiellon Uudellemaalle koko yhtyeen harjoittaessa Vihtijärven Nummituvan yleisön edessä lavlla yhdyntäliikkeitä päällekkäin maaten ja mikrofoneihin ähisten, tosin vaatteet päällä. Täytyy sanoa että näky oli tällaiselle siveelliselle Tukholmassa jo kaksi talvea asuneelle sudeettinuorukaiselle pöyristyttävä. En tajunnut, että Suomen Chigagon ratapölkkyreinot olivat aikaansa edellä. Nythän tuo lantion nytkyttely ja yhdyntäliikkeet lavalla ovat arkipäivää. Sitten Sikari Sakari Sakke vaati minua perumaan kaikki alhaiseen hintaan aiemmin myydyt vanhat keikat tai käskeä järjestäjiä korottamaan sovittua keikkahintaa heti, koska "Kuka Mitä Häh" - single olin noussut listoille ja bändi keräsi tanssilavoille huomattavasti enemmän yleisöä kuin aiemmin. Kun en heti suostunut ehdotettuihin ohareihin, päättyi urani Sakelta saatuihin lopareihin. No nämä varsinaiset neropatit ovat myöhempinä vuosina leningradilaisina torttupäinä osoittaneet, että he ovat valmiit vaikka myymään äitinsä vanhat alushousut puna-armeijan kuorolle, kunhan kyhnää vain on luvassa. Oli varmaan Korkeamman käden johdatusta, että en istunut kauempaa tuossa seurassa tuonkaan mopon kyydissä, sillä ei kai kukaan urpo suinkaan kuvittele, että Sakke ja Mato liittoutuivat punarmejan kuoron kanssa siksi, että he diggasivat tuota mölinää.

ohi meni

Noin vuoden yhteistyö (1976-1977) turkulaisen Dead End 5 yhtyeen kanssa päättyi siihen, että Toivo Kärki sensuroi kaikki sanoitukseni yhtyeen kakkosalbumille "Läpilyönti" (minulla ei ole myöskään mitään tekemistä ko. levyn kannen tai Finlevyn hatusta vedetyn väitteen, että Dead End 5 olisi ollut maammae enimmäinen punk-bändi, kanssa). Ykkösalbumille tekemäni sanoitukset olivat olleet vielä aika lapsellisia ja lepsun ajattelemattomia mutta kakkoselle tehdyt jo pikkiriikkiseltä osin pirun mukiinmeneviä. Ilmankos Topilta roihusi koko pärekatto. Yhtyeen jäsenet eivät tulleet tapahtuneessa tuekseni ja kyhäsin pika pikaa jotain paperilappusille entisten riimitysteni tilalle, jotta äänitykset saattoivat suunnitellusti jatkua - se siitä. Siihen loppui se urani surkeana sanoittajana ja kirjoittajana yleensä sekä tämä autuas yhteiselo. Kärjen sensuroimat sanat ja kaiken muun tuolloin paperille kyhäämäni olen aikoja sitten tuikannut polttotynnyrissä tuleen. Kirjoittakoon ja riimitelköön ne, jotka sen osaavat. Yksi biiseistä, Lemmenlamppu, on kuitenkin säilynyt, koska Boppin' Pete & Big Bang levytti 2002 kyseisen "itkuvirren" hiukan muunnelluin tekstein ja englanniksi käännettynä nimellä Hemp Heart Candle. Alkuperäiset Toivo Kärjen 1976 sensuroimat sanat kuuluivat jotenkin näin:

Oon lemmenlamppu, sydänhamppu

jossa kytee, kyitten myrkky

Oon hornankuilu jot pohjatont

täyttämään et millään pysty

mitä sanoisit pienestä erästä, tulikuumaks taottais lemmenterästä

kierreporras, avotakka, lihavarras, kylvövakka

Oon taivaanportti, luottokortti

jolla palaa kaikki rahat

Oon punahilkka jota suuhun

panemaan et millään pysty

sisään ulos, tuuliviiri, lopputulos kissa hiiri

linnun kiima, mahti sonni, pitkäsiima, vetypommi

Oon armopala, pyhä vala

täpö täynnä, typö tyhjää

mitä sanoisit pienestä erästä, tulikuumaks taottais lemmenterästä

"kuule pitkätukka, tätä roskaa ei
ainakaan Suomen lapsille lauleta,
kuka sä oikein kuvittelet olevasi"

No Dead Endin solisti Annika Salminen ei ehkä ihan vastannut tätä kuvailemaani Hornankuilua, joten lienee oikeus ja kohtuus, että hän ei alkuperäistä biisiä koskaan joutunut Topin avaran kaukokatseisuuden vuoksi laulaa lurittamaan "Läpilyönti" levylle, eikä Suomen sinipuhtaan kansan tarvinnut kuunella tätä kirjoittamaani, kuten kriitikot sitä kuulematta pilkaten nimittivät, täyttä sian sontaa. Mutta etsikööt ihan rauhassa yhdenkin Eppujen tai Pellen tai ihan kenen tahansa suomalaisen uuden aallon bändin biisin, jossa ukkosenjohdatin runtataan ahtaaseen porttigongiiin! Tässä biisissä eivät murrosikäiset tenavat masturboi navetan maitokeittiössä (Elviksen kuolema) tai lakanat tahraannu huulille hukatusta (Tahroja lakanassa), eikä naista pelkäävä növerö kysele bissepullo kännyssä ujosti: "tahdotko sinä minua" (Tahdon rakastella sinua)! Ei, tästä biisistä sormipillu on kaukana, nainen vie ja lakanat leimahtavat liekkeihin, pannaan maailma palamaan....

Fancy Dan - Jakke, Aikka ja AP

Kesällä 1977 muutettuani takaisin lapsuuteni maisemiin, törmäsin Keravalla yhteyeeseen nimeltä Fancy Dan. Trio ristittiin nopeasti Teddy & The Tigers'iksi. Leikkautin lapaluiden alle ulottuvat hippie-hiukseni ja aloin kantaa taiteilijanimeä Johnny Flight. Siitä kuinka ykkösbändi oikein syntyi ja kuinka paljon muuta tapahtuikaan, myöhemmin.

Niille, jotka väittävät minun valehtelevan, kun sanon löytäneeni Suomen kaiken junttirokin ja jok'ikisen jyväjemmarien pomo-bändin Popedan, voin kertoa ilouutisen; te olette oikeassa. Yhtye, joka voitti myöhään syksyllä 1977 bändikisan, jonka joku vitun ylituomari muka olin ja jonka ohjasin kisan jälkeen Epen pakeille, Hämeenkosken partaalla opiskelijajuottolassa, jota ei enää ole, ei ollut todellakaan Popeda. Tuon bändin nimi oli Mikael Anjala & Lutaboogie band. Tosin Mikael Anjala sai kenkää bändistä melkein heti voiton jälkeen ja hänet korvasi joku Pate Mustajärvi. Muut jäsenet toki säilyivät ennallaan, mutta bändin nimi vaihtui samalla Popedaksi.  Se siitä, löysin vain vaivaisen Lutaboogie bändin! Tätä Mikaelin korvannutta Patea en ole onneksi edes koskaan tavannut, joten hänestä minulla ei ole hänestä mitään sanottavaa paitsi että bändin kaikkien sattumalta korviini kantautuneiden biisien sanoitukset, kuka ne sitten lienee tehnytkään, ovat olleet todellisten puupäiden tekemiä.

Popeda silloin muinoin

No nykyisessä Popedassa ei soita, eikä ole aikoihin musisoinut enää ainuttakaan jo Lutaboogi bändiin kuulunutta veteraania.

Toimin vajaat puolisen vuotta myös Kari "Kauppaopiston naiset" Peitsamon asioiden hoitajana. Tuo yhteistyö päättyi vuoden viimeisenä päivänä 1977, yhdessä Teddy & The Tigersien kanssa tehdyllä Tavastian uuden vuoden keikalla. 

nuori Peitsamo: "vithun hesalaiset"

Olin alkuillasta tarkistanut Peitsamon päällysvaatteet ja kassin mahdollisten tulilienten varalta, sillä Karilla oli tuolloin tapana ennen lavalle menoa karistaa ujouttaan naukkaillen vähän (ja joskus vähän enemmän) vettä terävämpää.  Tuolloin tuntemattomat Tiikerit esiintyivät ensin ja sitten tuli illan päätähden Kari Peitsamon ja Ankkulien vuoro. Muta Kari oli salakuljettanut takahuoneeseen kitarakotelossa kapinajuomaa ja nauttinut virkisteen viimeiseen pisaraan ennen estradille astumista. No Peitsamo hoiperteli vierestäni kitara kaulassa mikrofonin taakse ja sopersi: "Vithun hesalaiset" Sitten Peitsamo oksensi suoraan eturivissä seisovien päälle. Tämän jälkeen nokialaisen rock-persoonan polvet pettivät ja hän yksinkertaisesti putosi lavalle. Merimaa antoi kyseisestä liian lyhyeksi jääneestä esiintymisestä Peitsamolle elinikäisen porttikiellon Tavastialle (tosin se purettiin myöhemmin). Konkreettista hauskanpitoa, elämää sellaisena kuin se on, vai mitä Waldemar?

Jorma Kääriäinen alias
Freddie Falcon

Peitsamossa on sen verran rock-muusikolle harvinaista selkärankaa, että hän ei Eppujen tavoin sysännyt tapahtuneen syytä harteilleni ja virittänyt pilkkalaulua. Olemme tavanneet muutaman kerran näiden vuosikymmenien aikana jälkeenpäin ja aina ystävällisissä merkeissä. Freddie Falconin alias Agentsin laulusolistina paljon myöhemmin (1993) itsenä läpilyöneen Jorma Kääriäisen hoidin myös Pokolle syksyllä vuonna 1978. Toisin kuin nämä rehelliset punk-rotat, Kääriäinen on aivan avoimesti jälkeenpäin kertonut, kuinka tällainen kusipää rock-hylkiö vaivautui ajamaan Lahteen ja tapaamaan hänet (http://www.agents.fi/agents_jorma/). Se miksi, en Tiikereiden kesäkiertueen jälkeen 1979 jatkanut yhteistyötä Kääriäisen kanssa ei johtunut hänestä, vaan aloin ymmärtää, että edistykselliset rock-kriitikot ja "rock-pieni piiri pyörii" olivat päässeet sanattomaan yhteisymmärrykseen siitä, että kaikki mihin kosken, on ilman muuta paskaa. En halunnut pilata muiden elämää ja aloin etsiä jo kesällä 1979 kunniallista irtautumistapa vaihtoehtoa tuosta pellesirkuksesta. Mutta Kääriäinen joutui kärsimään vuosia siitä, että olin veljeillyt hänen kanssaan. Anteeksi Jorma, ei ollut tarkoitus!

Jackie Lee Cochran

Toinen rock-viihde-elämäni kohokohdista taphtui hiukan ennen poistumistani rock-näyttämöltä Säkylässä helluntaina 1981. Järjestämäni 1st (and last)   Scandinavian Rock 'n' Roll festarit olivat päättyneet. Viimeinen tehtäväni tuolloin oli varhain sunnuntai aamuna ajaa festareilla esiintynyt, jo manan majoille mennyt, amerikkalaisen Ronny Weiserin Rollin' Rockille levyttävä Jackie Lee Cochran (1934 - 1998) Säkylästä Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Tämä Jack the Cat oli jo kaksi päivää festivaalialueella kerskunut tennari-nilkkasukka-tytöille, muun muassa kuinka hänen hevos-ranchillaan Kaliforniassa matelevat kalkkarokäärmeet olivat niin isoja, että ne saattoivat syödä hevosen ja että kun hän nuorena asui Missisipin varrella, niin hän näki niin valtavan ison krokotiilin, että se olisi voinut syödä siipirataslaivan...ja sitä rataa. Jackie Leen Amerikassa kaikki oli jättisuurta ja valtavan mahtavaa ja vielä suurempaa ja mahtavampaa, pälä, pälä...
Lähdimme liikkeelle kohti lentokenttää varhain aamuhämärissä. Ohjaamani vuokra-Volvo nousi paikallisen motellin pihalta maantielle ja valonheittimet pyyhkivät tien toisen puolen metsänreunaa. Siellä metsänreunan näreikössä seisoa jökötti paikalleen jähmettyneenä varmasti vähintään 500-kiloinen ja yli 20-kymmensarvinen, kookkain koskaan näkemäni uroshirvi. Sen sieraimista purkautui höyryä ja se mulkoili vihaisesti meitä. Silmääkään räpäyttämättä, ilman hymyn häivääkään tökkäsin Jackie Leetä kyynärpäälläni ja totesin kylmän lakonisesti: "Look, Finnish rabbit!"  

suomalainen jänis

Jätettyäni Tiikerit työskentelin rock-a-billy musiikkiin tyylinsä perin onnistuneesti ja vielä omaperäisesti vaihtaneen Buck Jonesin (alias Jari Salminen, Dead End 5) ja hänen yhtyeensä Rythm Ridersin kanssa.

Buck Jones & Rythm Riders

Kolmas rock-viihde-elämäni ikimuistettavista hetkistä sattui syksyllä vuonna 1980. Vierailin tuolloin Bristolissa Rock 'n Roll Ballroom bileissä. Yöllä takasin Lontoosen vuokra-autolla palatessani käytin vanhaa M4 valtatietä. Pysähdyin aamuyöstä Chippenhamin pikkukaupungissa. Seisoin tuokion, pienoisen usvan leijaillessa niityillä, kuunvalossa, heti rautatien alikulun jälkeen oikealle kaartuvan tien vasemmalla puolella olevalla bussipysäkillä, jota päin Cochrania, Sheeleytä ja Vincentiä kuljettanut taxi oli ajatunut ikävin seurauksin 20-vuotta aiemmin, kun he olivat olleet matkalla kohti Lontoon lentokenttää tullessaan kiertueensa viimeisetä keikalta samaisista Bristolin Rock 'n' Roll ballroom bileistä. 
En tiedä miksi, mutta seistessäni siinä kuunvalossa hiljaisuuden keskellä nyyhkäisin kerran pari, kyynelhelmet vierähtivät poskilleni ja aivan kuin joku olisi puhutellut minua...vai kuulinko sittenkin harhoja...

Myöhemmin kun Tigers hajosi, löivät Buck ja Teddy hynttyyt yhteen - synnytettiin Lonestars. Lonestars teki muutaman keikan hyvällä menestyksellä muun muassa Ruotsissa, Norjssa, Hollannissa ja Englannissa. Ennen lopun alkua kävivät Buck, Teddy ja kapinakauppias Heimonen Kaliforniassa joskus keväällä 1981. Levytimme enkelten kaupungissa levyllisen silkkaa kaupallista sontaa. 

California 1981 - Flight, Buck ja Teddy

Kävely Venice Beach'illä Jim Morrisonin jalanjälkiä ja lumipeitteisiltä vuorilta puhaltavan kirpeän raittiin tuulen tuoksun nuuskinta Eddie Cochranin käyttämän levytysstudion rapuilla raottivat elämääni ajan virrassa uuden portin. Mutta matkan ehdottomasti vaikuttavinta antia oli itse Rockin' Ronny Weiser. 

nuori Jim Morrison

mm. Rolling Stonesien, Whon, Led Zeppelinin ja
Heimosen innoittaja - Eddie Cochran

Nauhoittaessamme LP:n kappaleita Weiserin autotallistudiossa hän hävisi merkillisesti sanomatta kenellekään sanaakaan kuin haju tuulessa aina alkuillasta tiettyyn aikaan. Ja sitten sama Ronny ilmestyi vajaan tunnin kuluttua takaisin kuin tyhjästä onnen ilme kasvoilla selittelemättä katoamistaan tavullakaan, ihan kuin olisi väin käynnyt vetämässä käteen. 

Teddy boy all time number 1 idol: Rockin' Ronny
Bold-a-Beautifully Rebellion

Kun kyseinen liukeneminen tapahtui seuraavan kerran, lähdin varjostamaan häntä kuin varjo. Weiser pinkoi olohuoneeseensa kuin pupu, istuutui sohvalle, avasi television ja alkoi silmät pyöreinä töllöttää ohjelmaa nimeltä "Bold and Beautiful." Tämä ihailtu Rock-a-billy tuottajalegenda ja levymoguli oli koukussa jo silloin jenkkien kuvaruuduissa pyörineisiin Kauniisiin ja Rohkeisiin kuin narkkari piriin! Jumalani, miksi hylkäsit minut?

Tämä tapahtuma oli varmaan viimeinen pisara. Tiimalasi kaatui ja mitta täyttyi. Tätäkö tämä elämä on, ohareita ohareiden perään? Elämää saippuakuplan sisällä. Ihmiset puhuivat yhtä mutta tekivät toista. Välistävetäjien paratiisi. Oman edun tavoittelijoiden taivas. Raha oli riippuvuutta aiheuttava huume, jota piti saada lisää ja aina vaan yhä lisää. Sukupolveni oli valmis myymään unelmansa ja periaatteensa mammonasta, maineesta ja kunniasta.

Puhdistauduin perusteelliseti. Ravisitin suonistani kaiken vihreän myrkyn, kostonhimon, katkeruuden ja vihan viimeistä pisaraa myöten. Annoin kaikille heille anteeksi, sillä he eivät tuolloin tienneet, eivätkä varman vieläkään tiedä, mitä he tekivät. Jätin entisen elämäni, kaiken, myin asuntoni ja muutin maalle. Hautasin Johnny Flightin omenapuun alle kyynelehtimättä. Lähin naapuri asui kilometrin päässä, tuuli humisi puiden latvoissa ja teerien soidinäänet kantautuivat pihaani, kun laskin taivaalla vapaana vailla päämäärää ajelehtivia pilvenhattaroita taloni rappusilla Heinävedellä 1984. Kalastin, metsästin, ravustin, sienestin, marjastin, kasvatin kukkia, vihanneksia ja samosin syvissä metsissä tai soutelin järvenselällä lasteni ja elämänkumppanini kanssa. Rock-musiikkia en kuunnellut lähes kymmeneen vuoteen minuuttiakaan (No, Pokon 10-vuotisjuhlissa melulta ja mökältä ei välttynyt, mutta sielläkin viihdyin paremmin aula- ja eteistiloissa). En hukuttanut minääni oluttuoppiin. Sieluni ei ollut myytävänä. Tunteeni, sydämeni ja katu-uskottavuuteni olivat ja ovat yhä tallella.

Lopuksi: Tapasin jossain rock-kuningas kisojen alkukarsinnoissa talvella 1980 - 1981 16-vuotiaan Pete Näsmanin. Hänen yhtyeensä Boppin' Pete Trio ei päässyt jatkoon, vaikka oli ylivoimaisesti koko kisan parasta antia. Itse asiassa Petestä on kasvanut merkittävintä, mitä suomalaiselle Rock-a-Billy:lle tai ylipäätään Rock 'n' Roll'ille on koskaan tapahtunut. Tämä jäbä on äärettömän kovaa ylikansallista tasoa sekä laulajana että kitaristina ja käsittämätön studio-velho. Hänen kanssan levyn tekeminen on kaikkiaan taidenautinto! Jopa valtaosa Suomen aidoista Teddy-pojista hirttäytyy mieluummin narusolmioihinsa, kuin kuuntelee Peteä. Ja rockin "Leningrad Cowboys - Popeda - Eppu Normaali" kolmioon itsensä kadottanut, ei kuuna päivänä voi käsittää, että rock-musiikki on muutakin kuin taskulaskimella tajuttomuustilassa kokoon kyhättyä mautonta nautintakelvotonta kuraa.

Boppin Pete Trio Ruotsin kertueella

Olikohan se vähän ennen alalta vetäytymistäni, muistaakseni vuonna 1981 kun olimme Peten kanssa keikkamatkalla Värmlannissa. Se taisi olla Skaran huvipuisto ja American Car show...Pete taputettiin 17 kertaa takaisin lavalle, siis käsittämättömät 17 kertaa. Järjestäjä, joku swedupelle yritti tulla katkaisemaan kolmannen encoren jälkeen pojilta sähköt mutta telakoin itseni sähkökaapin eteen vihaisen näköisenä ja karjuin hampaat irvessä kaiken melun keskellä sille Svenssonille sujuvalla ruotsinkielellä: Om pojkarna har vingar, Låt pojkarna flyga...

Olen joskus mietiskellyt, että Petestä ei koskaan tullut suuren yleisön arvostamaa rock-muusikkoa nimen omaan siksi, että hän nuoruudessaan työskenteli kanssani, sillä hän on tapaamistani muusikoista varmaan Teddy Guitarin alias Aikka Hakalan ohella ylivoimaisesti eniten joutunut kärsimään siitä, että olemme tunteneet toisemme ja mikä pahinta, olemme vielä olleet aina ystävät. Eihän kukaan terve järkinen ihminen voi olla sen mielenvikaisen hullu-heimosen kaveri, eihän? Jumalaiset rock-kriititikot ja sellaisetkin heidän lakeijansa, joita en ole koskaan tavannut, saati että he olisivat olleet vielä edes syntyneet silloin, kun toimin hetken rock-teollisuudesa, ovat yhä tänään yksimielisen vuorenvarmoja siitä, että kaikki mihin Heimonen koskee, on halvinta mahdollista kaupallista paskaa. 
Pete on oikeastaan ainut rock, jota tapaan vielä nykyäänkin (tosin Peten kautta olen tutustunut tällä vuosituhannella muutamiin rock-muusikoihin, jotka eivät ole olleet aivopestyjä ja heti osoitelleet mielessään sormella ja hokeneet samalla mielessään: "hullu, hullu, hullu...") Teimme tämän vuosituhannen alussa jopa Peten kotistudiossa pitkäsoiton "Towards the West". Levy ei myynyt Suomessa sataakaan kappaletta mutta maamme rajojen ulkopuolella moninkertaisesti enemmän vaikka Honey Aaltonen ylisti tekelettä (en lahjonut häntä) Blues Newsissä 5/2002 muun muassa seuraavasti:

 "...Angel and the Snake"voisi olla suoraan Howlin 'Wolfin' 50-luvun ohjelmistosta. Vaikuttavaa laulutulkintaa tehostaa käsittääkseni Peten itsensä soittama kirpaiseva deltablueshenkinen slidekitara. Sortumatta ylilyönteihin voidaan hyvällä omatunnolla väittää ko. esitystä yhdeksi parhaista tänä (tai minä hyvänsä) vuonna Suomessa levytetyksi bluesnumeroksi...Boppin' Pete ja Big Bangin soundi levyllä on kerta kaikkiaan hämmästyttävä. Peten kotikonstein kehittämä äänimaailma on monine nerokkaine ratkaisuineen dynaaminen, monivivahteinen ja juurevan luonnollinen. Tätä levyä ei voi pelkästään suositella, vaan sitä täytyy kehottaa kaikkia hyvän musiikin ystäviä kuuntelemaan. Mikäli toivot levyhankinnoilta perinnetietoisuuden ja maanläheisyyden lisäksi myös tuoreita ja omaperäisiä oivalluksia, on "Thunder Moon" etsimäsi julkaisu. Se on ehdottomasti yksi vuoden kunnioitettavimmista kotimaisista (tai minkä tahansa maisista) levytyksistä. Not to be missed!

kaupallisessa musiikissa on
isot rahat kyseessä

Esa Kuloniemi (Honey Bee & T-bones), jota en tunne, enkä ole tavannut, on kuulemani huhun mukaan sanonut radio-ohjelmassaan, että levyltä löytyvä kappale Angel & Snake on kautta aikojen paras suomalainen blues-biisi (jos näin on, niin joku on aivan varmasti lahjonut hänet puolestani). Sitä paitsi aiemmin tässä blogissa käsitelty levyn avausraita "Phoenix" keikkui Brysselin suurimman rock-klubin DNA:n soittolistan ykkösenä viikkoja. Sieltä jopa soitettiin ja kärtettiin Peteä paikalle näyttämään näkyleivät. Ja keikkapyyntöjä muualtakin Euroopasta esitettiin. Mutta meillä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia irrottautua Euroopan yksittäiskeikkoja varten tuolloisesta elämäntilanteestamme tai työstämme. Ja kaupallista paskaa esittävien rupisten soittajapoikien taloudelliset resurssit, kuten tunnettua, ovat mitä ovat - massia on muutenkin liikaa.