Tällaista paskaa ei meidän lapsille ole esitetty, eikä esitetä...

rock-toimittajia viedään
viimeisellä tuomiolla.....

Suomalaisen rock 'n' rollin lyhyt oppimäärä

Kiitos yhteydenotoista! Yritän vaatimattomien taitojeni mukaan vastata esitettyihin kysymyksiin ja vastaväitteisiin sekä osaltani kantaa valoa suomi-rockin pimeään historiaan. 1) Ensinnäkin, jos sanon jonkun käyttäytyneen fasistisesti tai ihannoineen fasistisia ajassa ilmenneitä piirteitä tai fasismin kannattajia, en suinkaan tuomitse tätä ihailijaa. Vai mikä muka on se tuomio, jonka hänelle langetan - kerro? Minä vain kuvailen mitä olen nähnyt, mitä olen tuntenut ja yritän esimerkein perustella mitä nämä ajattelemattomat tekivät, miksi koin niin! Eikä kannata pillastua, jos omassa hämärässä menneisyydessä on asioita, jotka eivät tänä päivänä siedä päivänvaloa. Eri asia on, jos fasismin leima on vuosien saatossa pinttynyt kuin paska lehmän perseeseen siivottomassa parsinavetassa. Mutta sekään ei ole maailmanloppu, kannattaa hankkia peili, puhdistusvälineet ja kysyä Epuilta. He kyllä tietävät, kuinka viisi kotitarvefasisti eppua on samaan aikaan viisi kaunista heppua 2) Käytän kuulemma blogissani sivistymätöntä ja rumaa kieltä. Heh, kirjoitan rock-maailmasta, jossa ainakin aikoinaan, silloin kun siinä elin, asioista puhuttiin niiden oikeilla nimillä ja asiat sanottiin niin kuin ne olivat - pinnallinen mitäänsanomattomuus, kapula- ja ruskeakielisyys, hanhen kaakatus paskanjauhanta tai small talk eivät todellakaan olleet, eivätkä ole, lajejani. Minähän olen se hullu-heimonen. Älä lue blogiani, jos sinua eivät tapahtumat miellytä sellaisina kuin ne aikoinaan 1970-luvulla tapahtuivat. Hienohelmoja ja hännystelijöitä varten siloteltu ja kaunisteltu totuus löytyy vaikka Kontiaisen kirjoittamasta (Epen ennakkosensuroimasta) ja Liken vuonna 2004 julkaisemasta Poko-Rekordsin historiikista, maamme musiikkilehdistöstä tai Me Naisista!

muunneltua totuutta

Aloitin elämäni rock-busineksessa Tampereella tutustumalla Moogiin ja Velttoon Peltolammen uimarannalla shakkilaudan reunalla hellekesänä 1973. Tutustuminen sujui vaivatta, sillä molemmin puolin huomasimme shakin lisäksi diggaavamme Troggs- yhtyettä. 
Minun piti käydä kuuliaisesti yliopistoa, eikä suinkaan sekaantua syntiseen rock-elämään, mutta jo vuotta myöhemmin myin Virtasen keikkoja, ajoin heitä autollani Dodge Dart'illa (1968) ympäri Suomen-niemen tanssilavoja sekä välkyttelin bändiin kohdistettuja vaatimattomia valospottejani sekä katkoin esiintymislavaa halkovaa pimeyttä strobollani yhtyeen esiintyessä. Virtanen olikin varmaan ensimmäinen rock-yhtye maassamme, jolla oli kulisseina värivalot. Lisäksi soittelin levyjä disco-vehkeilläni yhtyeen tauoilla, olinhan kiertänyt kamoineni (kaapit oli muuten Sarapaltion Matilta Munkkivuoren autotallista hankitut Hurriganesien entiset ja ensimmäiset) ja valoineni Hämeen tanssipaikkoja tiskijukkana vuoden verran naisten vaateparsiin ja make-uppiin verhoutuneena taiteilijanimellä Rocking Doll (vrt. New York Dolls). Todettakoon, että keikkajulisteeni kustansi esipuberteetti ikäisille tyttösille tarkoitettu Flip-lehti, jossa työskentelivät samat korkearvoiset Rock-jumalan sananvälittäjät ja tähtitoimittajat kuin silloisessa Musassa, tosin muistaakseni häpeillen salanimillä. 

New York Dolls

Lisäksi tienasin taskurahoja Ylioppilastalolla ovi-mikkona, Epellä äänilevyorja-tsupparina sekä toimin Konttisen Moogin Bloody-veljen kanssa tiskijukkana Kuninkaankatu 32:ssa Roadhouse Yardbids'issä Rocket nimellä. Joskus kääntelin vinyyliplattoja myös Mustalahden satamassa kelluvassa tanssilotjan ruumassa sekä Itsenäisyydenkadun Teekkariklubin levylautasilla. Yliopistolla kävin silloin kun muistin, jos silloinkaan. Rock-maailma tuntui kieltämättä houkuttelevamalle kuin tunkkaiset luentosalit ja elämästä vieraantuneiden professorien opastuksella tapahtuva joutavanpäiväisyyksien päähän pänttäys.

Lopulta Rock 'n' Roll vain vei mennesään ja totuudessa pysyäkseni; en vastustellut. Ensimmäinen rock-viihde-elämäni tähtihetkistä sattui Virtasen Lapin-kiertueella 1974 Koivun työväentalolla. Kesken Virtasen toisen kappaleen Moogin kähmiessä haarojenväliään ja kiemurrellessa erektio-kouristuksissa lavalla lentäjämekaanikon värinpäin käännetyssä turkishaalarissa hän hoilotti "Ne tulee ja hakee mut pois, Hiiha-haa..." tanssienjärjestäjän, Koivun työväenyhdistyksen edustaja tuli todella lavan viereen. Mutta hän ei tosin vienyt Moogia minnekään, vaan katkaisi tylysti sähköt ja kasvot aatteen värisiksi värjäytyneenä ja raivosta vääristyneenä karjui: "Tällaista paskaa ei täällä ole meidän lapsille esitetty eikä esitetä!"  Jouduimmekin keikkapalkkiotta vaille jääneinä varastamaan seuraavana päivänä tarvitsemamme elintarvikkeet, maitoa, leipää ja makkaraa, olikohan se Sodankylässä vai Kuusamossa, turvataksemme kiertueen jatkon. Nukuimme myös ainakin yhden yön teltoissa Kuusamon pohjoispuolella. Konkreettista hauskanpitoa, elämää sellaisena kuin se on, vai mitä Waldemar?

Virtanen

Nuorison sekoamisesta keikoilla, kaupan kassojen toljottavista mulkosilmistä, appo avonaisista leipälävistä, pollansa kääntävistä paskajaloista, pakenevista poroista, aivan kaikesta tuolla Virtasen legendaarisella Lapin-kiertueella näki, että Rock 'n' Roll oli nyt ensi kerran tunkeutunut kuin peto poronhoitoaluelle. Welcome to Aintry! Eräskin kaljaa paikallisen puodin portailla lipittävä poroisäntä sopersi luulleensa meitä ensin ahmoiksi ja aikoneensa hakea kiväärinsä, kun hän näki kummallisten pitkätukkaisten olentojen purkautuvan ulos peltilehmän sisuksista, Dodgesta jaloittelemaan ja lataamaan Jenkki-pirssin tankkiin menovettä yhden mittarin bensiksellä jossain jorpakossa Suomussalmen ja Kuusamon välillä. 

kamalan karvainen rock 'n' roll peto on liikkeellä

Se, miksi Virtasta ei koskaan kaikessa käsittämättömässä rajuudessaan satu taltioitua kuvanauhalle, kertoo suomalaisen yhteiskunnan junttimädästä kateellisuudesta. Sanot, että ei pidä paikkaansa, onhan Virtasesta olemassa Iltatähden nauhoite. Niin, tuo nauhanpätkä on kuvattu Tampereen ylioppilastalolla loppu vuodesta 1974 Hectorin kiertueen yhteydessä. Et kuitenkaan tiedä, että Virtanen vain vähän lämmittelee kuvanauhalla, koska kuvaajat halusivat laitteistonsa testaamiseksi tehdä koeoton. Tuo yhdellä paikallaan jököttävällä kameralla tehty demo-otto jäi kuitenkin lopulliseksi, koska Hectorin mukaan aikaa ei ollut muka riittävästi. Todellisuudessa illan päätähdellä Hectorilla meni paskat housuun, kun hän näki lämmitelijä Virtasen vasta veryttelevän lavalla. Hän aavisti varmasti, millainen spektaakkeli oli tulossa, eikä tämä ylistetty "mestari", herra Hector suinkaan halunnut Lapsuutensa Lopun näyttävän telkkarissa tyhjän nyhjäämiselle ja pitsin nypläämiselle. Jäädä nyt holtittomien, lavalla mielipuolisen villisti vääntelehtivien puolialastomien tamperelaispitkätukkien ylijyräämäksi.

sähköinen ääni tulee taivan sinestä...

Muistelenkin Tampereen yo-talolla tuolloin suuren tähden tavoin käyttäytynyttä Hectoria aina jokaisen välistävetäjäjän epäpuhtaan lumen eteiseen tekemänä suojelusenekelinä. Ja kaikkia Hectorin puheita siitä, että hän olisi digannut Virtasta, on aina tarkasteltava siinä valossa, että Virtanen on ihan hyvä, kunhan Virtanen vain ei ole parempi kuin minä, herra ylhäisyys, herra Mirandos. Iltatähdessä esiintyvä Virtanen onkin vain kalpea varjo siitä Virtasesta, jonka kanssa kiersin lähes kaksi vuotta Suomea.  Lee Brilleaux totesikin tyhjentävästi: "Jos nuo jätkät olisivat Lontoosta, he olisivat maailmankuuluja."

ovatko kamerat nyt varmasti valmiina?

Jotkut, kuten Waldemar ja Hector, ovat väittäneet, että Virtanen oli muka punk-bändi. Paskat, Virtasella ei ollut mitään muuta yhteistä punkkareiden kanssa kuin osin risat vaatteet. Mutta vaatteet eivät olleet suinkaan Virtasen aatteet. No soittotaito oli ainakin alkuun vähän niin ja näin, mutta Virtanen ei ollut yhtyeenä ainakaan tyhmä. Virtanen ei harrastanut kaulapantoja, hakaneuloja, pellinpalasia, itsensä lävistämistä, kettinkiä, räkimistä, oksentelua, irokeesi fledaa, mustia vaatteita, räikeitä maaleja, typerää uhoa, vihaa tai toisten hulluksi nimittelyä. Ei, vaikka Moogilla oli toisinaan rautaristi kaulassa, niin Virtanen soitti pääasiassa rokahtavia pop-kappaleita ja popahtavia rock-kappaleita. Ja lavaesiintyminen oli kymmenen kertaa rajumpaa kuin yhdelläkään punk-bändillä - edes villeimmissä unelmissa.

Virtanen Kuusrock 1974

Ja ne, jotka väittävät Tiikereitä markkinointimiesten aikaansaannokseksi on hyvä tietää, että Tiikerit syntyi oikeasti vain yhden vedonlyönnin lopputuloksena. Veltto aina puhui ja vaan puhui keikkamatkoilla kuinka hänestä vielä kerran tulee ykkönen. Mutta tämä jo tuolloin julkisuudenkipeä mies ei koskaan laittanut tikkuakaan ristiin ykkössijansa eteen (kuten ei kuulemma nykyäänkään puhumisen lisäksi tee mitään). Kerran kyllästyttyäni ainaiseen jos ja jos mulla ois jos ja jos (vrt. Rolls Royce) ehdotin Veltolle, että hän lopettaa nyt paskanjauhamisen ja lyödään vaikka vetoa, että teen ykkösbändin, eikä sen tekeminen edes ole vaikeaa. Siihen Veltto: "Höpsis, näkis vaan, ai sinä vai, lyödään vaan!" Niin jätin (1975) Virtasen ja lähdin täyttämään lupaustani.

Sleepy Sleepers mopoilee silloin joskus

Työskentelin kesällä vuonna 1975 muutaman kuukauden alapää-vittu-viina-pilkka-palikka-rähmä huumorin sanansaattajan, Sleepy Sleeprsin kanssa. Tuosta ajasta ei ole paljon sanottavaa. Bändi sai ensin porttikiellon Uudellemaalle koko yhtyeen harjoittaessa Vihtijärven Nummituvan yleisön edessä lavlla yhdyntäliikkeitä päällekkäin maaten ja mikrofoneihin ähisten, tosin vaatteet päällä. Täytyy sanoa että näky oli tällaiselle siveelliselle Tukholmassa jo kaksi talvea asuneelle sudeettinuorukaiselle pöyristyttävä. En tajunnut, että Suomen Chigagon ratapölkkyreinot olivat aikaansa edellä. Nythän tuo lantion nytkyttely ja yhdyntäliikkeet lavalla ovat arkipäivää. Sitten Sikari Sakari Sakke vaati minua perumaan kaikki alhaiseen hintaan aiemmin myydyt vanhat keikat tai käskeä järjestäjiä korottamaan sovittua keikkahintaa heti, koska "Kuka Mitä Häh" - single olin noussut listoille ja bändi keräsi tanssilavoille huomattavasti enemmän yleisöä kuin aiemmin. Kun en heti suostunut ehdotettuihin ohareihin, päättyi urani Sakelta saatuihin lopareihin. No nämä varsinaiset neropatit ovat myöhempinä vuosina leningradilaisina torttupäinä osoittaneet, että he ovat valmiit vaikka myymään äitinsä vanhat alushousut puna-armeijan kuorolle, kunhan kyhnää vain on luvassa. Oli varmaan Korkeamman käden johdatusta, että en istunut kauempaa tuossa seurassa tuonkaan mopon kyydissä, sillä ei kai kukaan urpo suinkaan kuvittele, että Sakke ja Mato liittoutuivat punarmejan kuoron kanssa siksi, että he diggasivat tuota mölinää.

ohi meni

Noin vuoden yhteistyö (1976-1977) turkulaisen Dead End 5 yhtyeen kanssa päättyi siihen, että Toivo Kärki sensuroi kaikki sanoitukseni yhtyeen kakkosalbumille "Läpilyönti" (minulla ei ole myöskään mitään tekemistä ko. levyn kannen tai Finlevyn hatusta vedetyn väitteen, että Dead End 5 olisi ollut maammae enimmäinen punk-bändi, kanssa). Ykkösalbumille tekemäni sanoitukset olivat olleet vielä aika lapsellisia ja lepsun ajattelemattomia mutta kakkoselle tehdyt jo pikkiriikkiseltä osin pirun mukiinmeneviä. Ilmankos Topilta roihusi koko pärekatto. Yhtyeen jäsenet eivät tulleet tapahtuneessa tuekseni ja kyhäsin pika pikaa jotain paperilappusille entisten riimitysteni tilalle, jotta äänitykset saattoivat suunnitellusti jatkua - se siitä. Siihen loppui se urani surkeana sanoittajana ja kirjoittajana yleensä sekä tämä autuas yhteiselo. Kärjen sensuroimat sanat ja kaiken muun tuolloin paperille kyhäämäni olen aikoja sitten tuikannut polttotynnyrissä tuleen. Kirjoittakoon ja riimitelköön ne, jotka sen osaavat. Yksi biiseistä, Lemmenlamppu, on kuitenkin säilynyt, koska Boppin' Pete & Big Bang levytti 2002 kyseisen "itkuvirren" hiukan muunnelluin tekstein ja englanniksi käännettynä nimellä Hemp Heart Candle. Alkuperäiset Toivo Kärjen 1976 sensuroimat sanat kuuluivat jotenkin näin:

Oon lemmenlamppu, sydänhamppu

jossa kytee, kyitten myrkky

Oon hornankuilu jot pohjatont

täyttämään et millään pysty

mitä sanoisit pienestä erästä, tulikuumaks taottais lemmenterästä

kierreporras, avotakka, lihavarras, kylvövakka

Oon taivaanportti, luottokortti

jolla palaa kaikki rahat

Oon punahilkka jota suuhun

panemaan et millään pysty

sisään ulos, tuuliviiri, lopputulos kissa hiiri

linnun kiima, mahti sonni, pitkäsiima, vetypommi

Oon armopala, pyhä vala

täpö täynnä, typö tyhjää

mitä sanoisit pienestä erästä, tulikuumaks taottais lemmenterästä

"kuule pitkätukka, tätä roskaa ei
ainakaan Suomen lapsille lauleta,
kuka sä oikein kuvittelet olevasi"

No Dead Endin solisti Annika Salminen ei ehkä ihan vastannut tätä kuvailemaani Hornankuilua, joten lienee oikeus ja kohtuus, että hän ei alkuperäistä biisiä koskaan joutunut Topin avaran kaukokatseisuuden vuoksi laulaa lurittamaan "Läpilyönti" levylle, eikä Suomen sinipuhtaan kansan tarvinnut kuunella tätä kirjoittamaani, kuten kriitikot sitä kuulematta pilkaten nimittivät, täyttä sian sontaa. Mutta etsikööt ihan rauhassa yhdenkin Eppujen tai Pellen tai ihan kenen tahansa suomalaisen uuden aallon bändin biisin, jossa ukkosenjohdatin runtataan ahtaaseen porttigongiiin! Tässä biisissä eivät murrosikäiset tenavat masturboi navetan maitokeittiössä (Elviksen kuolema) tai lakanat tahraannu huulille hukatusta (Tahroja lakanassa), eikä naista pelkäävä növerö kysele bissepullo kännyssä ujosti: "tahdotko sinä minua" (Tahdon rakastella sinua)! Ei, tästä biisistä sormipillu on kaukana, nainen vie ja lakanat leimahtavat liekkeihin, pannaan maailma palamaan....

Fancy Dan - Jakke, Aikka ja AP

Kesällä 1977 muutettuani takaisin lapsuuteni maisemiin, törmäsin Keravalla yhteyeeseen nimeltä Fancy Dan. Trio ristittiin nopeasti Teddy & The Tigers'iksi. Leikkautin lapaluiden alle ulottuvat hippie-hiukseni ja aloin kantaa taiteilijanimeä Johnny Flight. Siitä kuinka ykkösbändi oikein syntyi ja kuinka paljon muuta tapahtuikaan, myöhemmin.

Niille, jotka väittävät minun valehtelevan, kun sanon löytäneeni Suomen kaiken junttirokin ja jok'ikisen jyväjemmarien pomo-bändin Popedan, voin kertoa ilouutisen; te olette oikeassa. Yhtye, joka voitti myöhään syksyllä 1977 bändikisan, jonka joku vitun ylituomari muka olin ja jonka ohjasin kisan jälkeen Epen pakeille, Hämeenkosken partaalla opiskelijajuottolassa, jota ei enää ole, ei ollut todellakaan Popeda. Tuon bändin nimi oli Mikael Anjala & Lutaboogie band. Tosin Mikael Anjala sai kenkää bändistä melkein heti voiton jälkeen ja hänet korvasi joku Pate Mustajärvi. Muut jäsenet toki säilyivät ennallaan, mutta bändin nimi vaihtui samalla Popedaksi.  Se siitä, löysin vain vaivaisen Lutaboogie bändin! Tätä Mikaelin korvannutta Patea en ole onneksi edes koskaan tavannut, joten hänestä minulla ei ole hänestä mitään sanottavaa paitsi että bändin kaikkien sattumalta korviini kantautuneiden biisien sanoitukset, kuka ne sitten lienee tehnytkään, ovat olleet todellisten puupäiden tekemiä.

Popeda silloin muinoin

No nykyisessä Popedassa ei soita, eikä ole aikoihin musisoinut enää ainuttakaan jo Lutaboogi bändiin kuulunutta veteraania.

Toimin vajaat puolisen vuotta myös Kari "Kauppaopiston naiset" Peitsamon asioiden hoitajana. Tuo yhteistyö päättyi vuoden viimeisenä päivänä 1977, yhdessä Teddy & The Tigersien kanssa tehdyllä Tavastian uuden vuoden keikalla. 

nuori Peitsamo: "vithun hesalaiset"

Olin alkuillasta tarkistanut Peitsamon päällysvaatteet ja kassin mahdollisten tulilienten varalta, sillä Karilla oli tuolloin tapana ennen lavalle menoa karistaa ujouttaan naukkaillen vähän (ja joskus vähän enemmän) vettä terävämpää.  Tuolloin tuntemattomat Tiikerit esiintyivät ensin ja sitten tuli illan päätähden Kari Peitsamon ja Ankkulien vuoro. Muta Kari oli salakuljettanut takahuoneeseen kitarakotelossa kapinajuomaa ja nauttinut virkisteen viimeiseen pisaraan ennen estradille astumista. No Peitsamo hoiperteli vierestäni kitara kaulassa mikrofonin taakse ja sopersi: "Vithun hesalaiset" Sitten Peitsamo oksensi suoraan eturivissä seisovien päälle. Tämän jälkeen nokialaisen rock-persoonan polvet pettivät ja hän yksinkertaisesti putosi lavalle. Merimaa antoi kyseisestä liian lyhyeksi jääneestä esiintymisestä Peitsamolle elinikäisen porttikiellon Tavastialle (tosin se purettiin myöhemmin). Konkreettista hauskanpitoa, elämää sellaisena kuin se on, vai mitä Waldemar?

Jorma Kääriäinen alias
Freddie Falcon

Peitsamossa on sen verran rock-muusikolle harvinaista selkärankaa, että hän ei Eppujen tavoin sysännyt tapahtuneen syytä harteilleni ja virittänyt pilkkalaulua. Olemme tavanneet muutaman kerran näiden vuosikymmenien aikana jälkeenpäin ja aina ystävällisissä merkeissä. Freddie Falconin alias Agentsin laulusolistina paljon myöhemmin (1993) itsenä läpilyöneen Jorma Kääriäisen hoidin myös Pokolle syksyllä vuonna 1978. Toisin kuin nämä rehelliset punk-rotat, Kääriäinen on aivan avoimesti jälkeenpäin kertonut, kuinka tällainen kusipää rock-hylkiö vaivautui ajamaan Lahteen ja tapaamaan hänet (http://www.agents.fi/agents_jorma/). Se miksi, en Tiikereiden kesäkiertueen jälkeen 1979 jatkanut yhteistyötä Kääriäisen kanssa ei johtunut hänestä, vaan aloin ymmärtää, että edistykselliset rock-kriitikot ja "rock-pieni piiri pyörii" olivat päässeet sanattomaan yhteisymmärrykseen siitä, että kaikki mihin kosken, on ilman muuta paskaa. En halunnut pilata muiden elämää ja aloin etsiä jo kesällä 1979 kunniallista irtautumistapa vaihtoehtoa tuosta pellesirkuksesta. Mutta Kääriäinen joutui kärsimään vuosia siitä, että olin veljeillyt hänen kanssaan. Anteeksi Jorma, ei ollut tarkoitus!

Jackie Lee Cochran

Toinen rock-viihde-elämäni kohokohdista taphtui hiukan ennen poistumistani rock-näyttämöltä Säkylässä helluntaina 1981. Järjestämäni 1st (and last)   Scandinavian Rock 'n' Roll festarit olivat päättyneet. Viimeinen tehtäväni tuolloin oli varhain sunnuntai aamuna ajaa festareilla esiintynyt, jo manan majoille mennyt, amerikkalaisen Ronny Weiserin Rollin' Rockille levyttävä Jackie Lee Cochran (1934 - 1998) Säkylästä Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Tämä Jack the Cat oli jo kaksi päivää festivaalialueella kerskunut tennari-nilkkasukka-tytöille, muun muassa kuinka hänen hevos-ranchillaan Kaliforniassa matelevat kalkkarokäärmeet olivat niin isoja, että ne saattoivat syödä hevosen ja että kun hän nuorena asui Missisipin varrella, niin hän näki niin valtavan ison krokotiilin, että se olisi voinut syödä siipirataslaivan...ja sitä rataa. Jackie Leen Amerikassa kaikki oli jättisuurta ja valtavan mahtavaa ja vielä suurempaa ja mahtavampaa, pälä, pälä...
Lähdimme liikkeelle kohti lentokenttää varhain aamuhämärissä. Ohjaamani vuokra-Volvo nousi paikallisen motellin pihalta maantielle ja valonheittimet pyyhkivät tien toisen puolen metsänreunaa. Siellä metsänreunan näreikössä seisoa jökötti paikalleen jähmettyneenä varmasti vähintään 500-kiloinen ja yli 20-kymmensarvinen, kookkain koskaan näkemäni uroshirvi. Sen sieraimista purkautui höyryä ja se mulkoili vihaisesti meitä. Silmääkään räpäyttämättä, ilman hymyn häivääkään tökkäsin Jackie Leetä kyynärpäälläni ja totesin kylmän lakonisesti: "Look, Finnish rabbit!"  

suomalainen jänis

Jätettyäni Tiikerit työskentelin rock-a-billy musiikkiin tyylinsä perin onnistuneesti ja vielä omaperäisesti vaihtaneen Buck Jonesin (alias Jari Salminen, Dead End 5) ja hänen yhtyeensä Rythm Ridersin kanssa.

Buck Jones & Rythm Riders

Kolmas rock-viihde-elämäni ikimuistettavista hetkistä sattui syksyllä vuonna 1980. Vierailin tuolloin Bristolissa Rock 'n Roll Ballroom bileissä. Yöllä takasin Lontoosen vuokra-autolla palatessani käytin vanhaa M4 valtatietä. Pysähdyin aamuyöstä Chippenhamin pikkukaupungissa. Seisoin tuokion, pienoisen usvan leijaillessa niityillä, kuunvalossa, heti rautatien alikulun jälkeen oikealle kaartuvan tien vasemmalla puolella olevalla bussipysäkillä, jota päin Cochrania, Sheeleytä ja Vincentiä kuljettanut taxi oli ajatunut ikävin seurauksin 20-vuotta aiemmin, kun he olivat olleet matkalla kohti Lontoon lentokenttää tullessaan kiertueensa viimeisetä keikalta samaisista Bristolin Rock 'n' Roll ballroom bileistä. 
En tiedä miksi, mutta seistessäni siinä kuunvalossa hiljaisuuden keskellä nyyhkäisin kerran pari, kyynelhelmet vierähtivät poskilleni ja aivan kuin joku olisi puhutellut minua...vai kuulinko sittenkin harhoja...

Myöhemmin kun Tigers hajosi, löivät Buck ja Teddy hynttyyt yhteen - synnytettiin Lonestars. Lonestars teki muutaman keikan hyvällä menestyksellä muun muassa Ruotsissa, Norjssa, Hollannissa ja Englannissa. Ennen lopun alkua kävivät Buck, Teddy ja kapinakauppias Heimonen Kaliforniassa joskus keväällä 1981. Levytimme enkelten kaupungissa levyllisen silkkaa kaupallista sontaa. 

California 1981 - Flight, Buck ja Teddy

Kävely Venice Beach'illä Jim Morrisonin jalanjälkiä ja lumipeitteisiltä vuorilta puhaltavan kirpeän raittiin tuulen tuoksun nuuskinta Eddie Cochranin käyttämän levytysstudion rapuilla raottivat elämääni ajan virrassa uuden portin. Mutta matkan ehdottomasti vaikuttavinta antia oli itse Rockin' Ronny Weiser. 

nuori Jim Morrison

mm. Rolling Stonesien, Whon, Led Zeppelinin ja
Heimosen innoittaja - Eddie Cochran

Nauhoittaessamme LP:n kappaleita Weiserin autotallistudiossa hän hävisi merkillisesti sanomatta kenellekään sanaakaan kuin haju tuulessa aina alkuillasta tiettyyn aikaan. Ja sitten sama Ronny ilmestyi vajaan tunnin kuluttua takaisin kuin tyhjästä onnen ilme kasvoilla selittelemättä katoamistaan tavullakaan, ihan kuin olisi väin käynnyt vetämässä käteen. 

Teddy boy all time number 1 idol: Rockin' Ronny
Bold-a-Beautifully Rebellion

Kun kyseinen liukeneminen tapahtui seuraavan kerran, lähdin varjostamaan häntä kuin varjo. Weiser pinkoi olohuoneeseensa kuin pupu, istuutui sohvalle, avasi television ja alkoi silmät pyöreinä töllöttää ohjelmaa nimeltä "Bold and Beautiful." Tämä ihailtu Rock-a-billy tuottajalegenda ja levymoguli oli koukussa jo silloin jenkkien kuvaruuduissa pyörineisiin Kauniisiin ja Rohkeisiin kuin narkkari piriin! Jumalani, miksi hylkäsit minut?

Tämä tapahtuma oli varmaan viimeinen pisara. Tiimalasi kaatui ja mitta täyttyi. Tätäkö tämä elämä on, ohareita ohareiden perään? Elämää saippuakuplan sisällä. Ihmiset puhuivat yhtä mutta tekivät toista. Välistävetäjien paratiisi. Oman edun tavoittelijoiden taivas. Raha oli riippuvuutta aiheuttava huume, jota piti saada lisää ja aina vaan yhä lisää. Sukupolveni oli valmis myymään unelmansa ja periaatteensa mammonasta, maineesta ja kunniasta.

Puhdistauduin perusteelliseti. Ravisitin suonistani kaiken vihreän myrkyn, kostonhimon, katkeruuden ja vihan viimeistä pisaraa myöten. Annoin kaikille heille anteeksi, sillä he eivät tuolloin tienneet, eivätkä varman vieläkään tiedä, mitä he tekivät. Jätin entisen elämäni, kaiken, myin asuntoni ja muutin maalle. Hautasin Johnny Flightin omenapuun alle kyynelehtimättä. Lähin naapuri asui kilometrin päässä, tuuli humisi puiden latvoissa ja teerien soidinäänet kantautuivat pihaani, kun laskin taivaalla vapaana vailla päämäärää ajelehtivia pilvenhattaroita taloni rappusilla Heinävedellä 1984. Kalastin, metsästin, ravustin, sienestin, marjastin, kasvatin kukkia, vihanneksia ja samosin syvissä metsissä tai soutelin järvenselällä lasteni ja elämänkumppanini kanssa. Rock-musiikkia en kuunnellut lähes kymmeneen vuoteen minuuttiakaan (No, Pokon 10-vuotisjuhlissa melulta ja mökältä ei välttynyt, mutta sielläkin viihdyin paremmin aula- ja eteistiloissa). En hukuttanut minääni oluttuoppiin. Sieluni ei ollut myytävänä. Tunteeni, sydämeni ja katu-uskottavuuteni olivat ja ovat yhä tallella.

Lopuksi: Tapasin jossain rock-kuningas kisojen alkukarsinnoissa talvella 1980 - 1981 16-vuotiaan Pete Näsmanin. Hänen yhtyeensä Boppin' Pete Trio ei päässyt jatkoon, vaikka oli ylivoimaisesti koko kisan parasta antia. Itse asiassa Petestä on kasvanut merkittävintä, mitä suomalaiselle Rock-a-Billy:lle tai ylipäätään Rock 'n' Roll'ille on koskaan tapahtunut. Tämä jäbä on äärettömän kovaa ylikansallista tasoa sekä laulajana että kitaristina ja käsittämätön studio-velho. Hänen kanssan levyn tekeminen on kaikkiaan taidenautinto! Jopa valtaosa Suomen aidoista Teddy-pojista hirttäytyy mieluummin narusolmioihinsa, kuin kuuntelee Peteä. Ja rockin "Leningrad Cowboys - Popeda - Eppu Normaali" kolmioon itsensä kadottanut, ei kuuna päivänä voi käsittää, että rock-musiikki on muutakin kuin taskulaskimella tajuttomuustilassa kokoon kyhättyä mautonta nautintakelvotonta kuraa.

Boppin Pete Trio Ruotsin kertueella

Olikohan se vähän ennen alalta vetäytymistäni, muistaakseni vuonna 1981 kun olimme Peten kanssa keikkamatkalla Värmlannissa. Se taisi olla Skaran huvipuisto ja American Car show...Pete taputettiin 17 kertaa takaisin lavalle, siis käsittämättömät 17 kertaa. Järjestäjä, joku swedupelle yritti tulla katkaisemaan kolmannen encoren jälkeen pojilta sähköt mutta telakoin itseni sähkökaapin eteen vihaisen näköisenä ja karjuin hampaat irvessä kaiken melun keskellä sille Svenssonille sujuvalla ruotsinkielellä: Om pojkarna har vingar, Låt pojkarna flyga...

Olen joskus mietiskellyt, että Petestä ei koskaan tullut suuren yleisön arvostamaa rock-muusikkoa nimen omaan siksi, että hän nuoruudessaan työskenteli kanssani, sillä hän on tapaamistani muusikoista varmaan Teddy Guitarin alias Aikka Hakalan ohella ylivoimaisesti eniten joutunut kärsimään siitä, että olemme tunteneet toisemme ja mikä pahinta, olemme vielä olleet aina ystävät. Eihän kukaan terve järkinen ihminen voi olla sen mielenvikaisen hullu-heimosen kaveri, eihän? Jumalaiset rock-kriititikot ja sellaisetkin heidän lakeijansa, joita en ole koskaan tavannut, saati että he olisivat olleet vielä edes syntyneet silloin, kun toimin hetken rock-teollisuudesa, ovat yhä tänään yksimielisen vuorenvarmoja siitä, että kaikki mihin Heimonen koskee, on halvinta mahdollista kaupallista paskaa. 
Pete on oikeastaan ainut rock, jota tapaan vielä nykyäänkin (tosin Peten kautta olen tutustunut tällä vuosituhannella muutamiin rock-muusikoihin, jotka eivät ole olleet aivopestyjä ja heti osoitelleet mielessään sormella ja hokeneet samalla mielessään: "hullu, hullu, hullu...") Teimme tämän vuosituhannen alussa jopa Peten kotistudiossa pitkäsoiton "Towards the West". Levy ei myynyt Suomessa sataakaan kappaletta mutta maamme rajojen ulkopuolella moninkertaisesti enemmän vaikka Honey Aaltonen ylisti tekelettä (en lahjonut häntä) Blues Newsissä 5/2002 muun muassa seuraavasti:

 "...Angel and the Snake"voisi olla suoraan Howlin 'Wolfin' 50-luvun ohjelmistosta. Vaikuttavaa laulutulkintaa tehostaa käsittääkseni Peten itsensä soittama kirpaiseva deltablueshenkinen slidekitara. Sortumatta ylilyönteihin voidaan hyvällä omatunnolla väittää ko. esitystä yhdeksi parhaista tänä (tai minä hyvänsä) vuonna Suomessa levytetyksi bluesnumeroksi...Boppin' Pete ja Big Bangin soundi levyllä on kerta kaikkiaan hämmästyttävä. Peten kotikonstein kehittämä äänimaailma on monine nerokkaine ratkaisuineen dynaaminen, monivivahteinen ja juurevan luonnollinen. Tätä levyä ei voi pelkästään suositella, vaan sitä täytyy kehottaa kaikkia hyvän musiikin ystäviä kuuntelemaan. Mikäli toivot levyhankinnoilta perinnetietoisuuden ja maanläheisyyden lisäksi myös tuoreita ja omaperäisiä oivalluksia, on "Thunder Moon" etsimäsi julkaisu. Se on ehdottomasti yksi vuoden kunnioitettavimmista kotimaisista (tai minkä tahansa maisista) levytyksistä. Not to be missed!

kaupallisessa musiikissa on
isot rahat kyseessä

Esa Kuloniemi (Honey Bee & T-bones), jota en tunne, enkä ole tavannut, on kuulemani huhun mukaan sanonut radio-ohjelmassaan, että levyltä löytyvä kappale Angel & Snake on kautta aikojen paras suomalainen blues-biisi (jos näin on, niin joku on aivan varmasti lahjonut hänet puolestani). Sitä paitsi aiemmin tässä blogissa käsitelty levyn avausraita "Phoenix" keikkui Brysselin suurimman rock-klubin DNA:n soittolistan ykkösenä viikkoja. Sieltä jopa soitettiin ja kärtettiin Peteä paikalle näyttämään näkyleivät. Ja keikkapyyntöjä muualtakin Euroopasta esitettiin. Mutta meillä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia irrottautua Euroopan yksittäiskeikkoja varten tuolloisesta elämäntilanteestamme tai työstämme. Ja kaupallista paskaa esittävien rupisten soittajapoikien taloudelliset resurssit, kuten tunnettua, ovat mitä ovat - massia on muutenkin liikaa. 

Eppu Normaali ja yleisön päälle räkivät aidot muovipunkkarit

kapinakauppias heimonen valehtelee selvästi:
olisittepa nähneet sen räkälimpin, joka meni ohi

Kun entinen työnantajani Epe's Music shopin omistaja Epe eli Kari Helenius oli perustanut levy-yhtiönsä Pokon syksyllä 1977, niin hän lupautui ottamaan yhtiön ensimmäiseksi yhtyeeksi Keravalta löytämäni Teddy & The Tigersin. Tigersin oli tuolloin jo ehtinyt hylätä ylikansallinen ja läpeensä kaupallinen levy-yhtiö EMI, jonka tuotantopäällikön mielestä sellainen musiikki, jota Tigers soitti, ei kiinnosta enää ketään! Hän, kuten lauma muitakin ajan hermolla väijyviä musiikki-business-haaskalintuja odotti punk-invaasion rantautuvan Suomeen minä hetkenä hyvänsä. Olihan Sex Pistols loppuvuodesta 1976 levyttänyt singlen Anarchy in the U.K. ja heti vuoden 1977 alussa saanut kamalan mekkalan saattelemana monoa EMI:ltä. Punk-rotta laumat olivat liikkeellä ja helppoja saaliita olisi kohta kasapäin kaikkialla. 

haaskalintu väijyy punk-rottia

Kaiken kaupallisen musiikin tietotoimisto ja massaviihteen ikoni Suosikki-lehti kirjoittikin juorupalstallaan numerossaan 9/77 näistä maamme median vielä tänäkin päivänä markkinointimiesten luomaksi väitetystä Tiikeristä vähättelevästi: "Järvenpäästä pönkii pinnalle 18-vuotiaiden kavereiden muodostama yhtye nimeltä Teddy & The Tigers. Yhtye vetää 50-luvun tyyliä, laulusolisti yrittää olla mahdollisimman hyvä Elvis-jäljitelmä, musiikki ei jytää, vaan svengaa ja sitä rataa..."

kierre, joka tuhoaa ihmisyyden

En tähän päivään mennessä olekaan löytänyt edes menneisyyden kaatopaikalta niitä rahanahneita markkinointimiehiä ja sitä sydämmetöntä kaupallista tahoa, joiden lehtimiehet yhä sitkeästi väittävät luoneen Teddy & The Tigersit. Todellisuudessa silloinen tyttöystäväni ja tuleva vaimoni purki pienen asuntosäästötilinsä ja lainasi rahat minulle, jotta sain hankittua Tiikereille tuiki tarpeellisen keikka-auton peräkärryineen ja laulukamojen käsirahaa.
Sen sijaan ei tarvitse katsoa kauaskaan, kun havaitsen ne tahot, jotka myivät maamme nuorisolle punk-rockin ja uudeen aallon. Näen ne henkilöt ja yhtiöt, ne lehtimiehet, jotka keräsivät rahat nuorilta valehtelemalla heille kapinasta, anarkiasta, aitoudesta, rehellisyydestä, toivosta, unelmista, epäkaupallisuudesta, edistyksestä ja paremmuudesta! Näen heidät, jotka syöttivät nuorille pelkkää pajunköyttä, yhä yhtä selvästi kuin silloin. Myönnän myös näkeväni ne sokeat sopulit ja levymogulit, jotka tekivät tahtomattani Tiikereistä vastenmielisen ja halvan massatuotteen. Yksille Tiikerien esilletuonti ja ylistys tuotti riihikuivaa rahaa, toisille taas Tiikereiden halveksiminen ja  loanheitto takasi maineen ja kunnian, sekä tietysti - rahaa. Siinä sivussa minusta yritettiin tehdä joku vitun joka miehen oksennuspussi. Okei, olin liian nuori ja kokematon - sinisilmäinenkin varmasti. Tyhmyydestä sakotetaan! Mutta mikä oleellisinta, edistyksellisten punk-fasistien harmiksi en suostunut miksikään yleiseksi käymäläksi ja selvisin ulos siitä hullunmyllystä hengissä.

Tiikerit tulossa kaupasta elokuussa 1977

Mutta nyt, takaisin Pokon syntyhistoriaan. Mainittava on, että Tigersien levytyssopimus Poko Rekordsin kanssa oli suullinen ja se sai kirjalliseen muodon vasta seuraavana kesänä, kun ensinnäkin Tiikereitä alettiin kosiskella sileillä seteleillä täytetyillä attasea-salkuilla muihin levy-yhtiöihin ja toisekseen, yhtyeen ja Pokon välille syntyi erimielisyyksiä maksettavan royaltyn kohtuullisuudesta. Tiikerit halusivat hiukan enemmän ja vielä kohtuullisesti porrasten, kuin 4% levyjen myyntituotosta. Tuo 4 % riisto-royalty oli siihen aikaan ja paljon myös tämän jälkeen vallitseva käytäntö lähes kaikissa, myös edistyksellisen Love Rekordsin, levytyssopimuksissa. Ja kirjallisen sopimuksen puuttumista Tiikert eivät suinkaan käyttäneet kiristyskeinona, kuten moni mielessään epäilee, ei, koska kuvittelimme, että toinekin osapuoli pitää sanansa ja käyttäytyy yhtä lojaalisti kuin mekin. 

Syksyllä vuonna 1977, siihen aikaan jolloin erimielisyydet royaltyjen kohtuullisuudesta eivät vielä olleet aiheuttaneet säröä Epen ja Heimosen suhteeseen, sovittiin myös, että Soundi lehteen laitettaisiin yhdessä ilmoitus, jolla Epe's Music Shop ja omistamani Rock-Show etsiskelisivät energisiä ja kehityskelpoisia uusia bändejä. Demot pyydettiin lähettämään Heimoselle Keravalle. Ja näin myös tapahtui, kookas ilmoitus julkaistiin Soundi-lehden lokakuun numerossa 1977.

itse pää punk-politrukki ja levymoguli poko Epe

Ilmoitus poikikin melkoisen kasan demoja seuraavan vuoden aikana mm. Pelle 1 000 000. Käydessäni Love Rekordsilla Kontran "Isi aja hiljaa" kappaleen äänitys-session yhteydessä, keskustelimme Aten kanssa niitä näitä ja ohi mnnen mainitsin saaneeni Savonlinnasta mielenkiintoisen kasetin. Atte Blomilla puolestaan kertoi, että Dave Lindholm oli tuonut hänelle keikkamatkaltaan varmaan saman kasetin. Kyseinen nauha oli kuitenkin maannut kuuntelematta jo viikkoja Aten työpöydän kasettiläjässä - oli ollut niin kiire! Blom kiinnitti Pellen Lovelle varmaan heti välittömästi ja nauhaa kuuntelematta, kun olin poistunut hänen huoneestaan. Pellehän ei missään nimessä saanut lipsahtaa Pokon-bänditalliin. Olen aika varma siitä, että Atte varmaan kiistää kertomani tapahtuneen tai vetoaa, kuten poliitikotkin, huonomuistisuuteensa.
Aivan ensimmäisten ilmoitusvastausten joukossa posti kantoi kotiini Ylöjärveltä tuleen kirjekuoren, jonka sisältä löytyi c-kasetti ja valokuva uhmakkaan näköisistä nuorista miehistä nojaamassa perseet paljaana ja kädet ylös nostettuina hirsiladon seinään (sama asento, mutta ilmn housuja, kuin "Poliisi pamputtaa taas"-singlen takakannen valokuvassa). Yllään näillä miekkosilla oli vain pelkät mustat nahkatakit! Yhtye kertoi nimekseen Eppu Normaali. Kasetilta löytyi oikeastaan vain yksi levytyskelpoinen pala; Poliisi pamputtaa taas! Kirjeen ylivoimaisesti parasta antia oli ehdottomasti se valokuva. Oli helppo kuvitella, miten näky sähköisti viattomat neitsyt-vasikat viereisellä laitumella 

neitsyt-vasikat huuli pyöreänä

Ajoin varmaan niiltä sijoilta Tampereelle Epen luo ja kerroin innoissani postissa saapuneesta ilosanomasta. Epe innostui totta kai ilman suurempaa ylipuhumista, olihan maailmalla punk-rock jo suurta huutoa ja Epe nimenomaan etsi uuden aallon yhtyettä. Sovimme, että Epe jatkaa virittelyä poikien kanssa ja niin tapahtui tunnetuin seurauksin. Paitsi, että Epe halusi poikien vaihtavan bändin nimeksi E-Normaali. Se ei kuulemma kuulostanut niin tyhmälle kuin Eppu Normaali. Epe tietysti kiistää tämän tänään ja kiisti väitteeni jo silloin kun Eput lähtivät nousukiitoon! No ainakin Martti jopa soitti minulle tuolloin syksyllä 1977 ja pyysi vaikuttamaan Epeen nimiasiassa...Ja hylkäsihän se Epe sen yhden Dingonkin...

huomaa poikien anarkistinen navettalook

Kun Eput levyttivät ensimmäisen singlen olin Lahden Microvox studiossa tuottajana ja kappaleen kustannussopimus tehtiin yhtiöni Tiger-music nimiin. Toinen tuottaja oli Epe. Epe oli tuolloin muuten varmaan ensi kertaa elämässään äänitysstudiossa ja ainakin varmasti istui ensimmäistä kertaa mixauspöydän takana. Siksi Epen tuottaminen jäikin kuuntelun ja pään nyökyttelyn ohella Nurmikallion Pekan äidin mustikkapiirakasta nauttimiseksi. Totuuden nimessä on sanottava, että en minäkään tuottaa osannut, olin tuolloin studiossa varmaankin vasta 7:ttä kertaa elämässäni ja pihalla kuin lumiukko.
Mutta miksi nimeni mainittiin tuottajana tässä "Poliisi pamputtaa taas" singlen takakannessa ja miksi sen kustansi Tiger-music, jos Eppujen väitteet heti alusta alkaen ilmenneestä kusipäisyydestäni ovat totta? Pakotinko minä muka Eput suuruudenhulluudessani studioon?


Totuus ei Eppujen osalta ole tarua ihmeellisempi. Aloin tietysti järjestää pojille keikkoja. Yksi ensimmäisistä esiintymisistä oli Rubberduck Jones'in kera Vihdin Otalammella talvella 1978. Olin tanssipaikalla läsnä Tiikereiden basisti A-P:n kanssa, koska Teddy oli armeijassa. Eppu Normaalin keikkaesiintyminen yhtiöni leivissä Otalammen Ruskopirtillä oli kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen kerta. Ilmoitin keikan jälkeen takahuoneessa näille Ylöjärven muovikapinallisille, että en halua enää tehdä heidän kanssaan minkäänlaista yhteistyötä ja suosittelin heitä hakeutumaan Tampereella toimivan ohjelmamyyjä Jouko Karppasen pakeille (näin myös tapahtui). Kysyt miksi? Vastaus on: Martti Syrjä Ja Mikko Saarela sylkivät hymyssä suin räkälimppejä yleisön päälle - toistuvasti! Punkkiinhan kuului, että yleisö räki surkean bändin päälle, mutta Eput olivat ymmärtäneet asian olevan päinvastoin. Enkä tuolloin tyhmyyttäni ymmärtänyt, että se oli heidän tapansa osoittaa itselleen, että he eivät ole "paskapäitä tai pelkureita" ("Suomi ryömii", Aknepop). Näinhän he antoivat nuorten luulla itsestään ("Rääväsuita ei haluta Suomeen", Aknepop):

lapsiemme rahojen tuhoaja

Mä olen anarkian uhoaja 

Ja lapsienne tuhoaja
Mä rääyn ja heitän herjaa vaan
Ja lyön nenää lattiaan

Ja vaikka heidän omien puheidensa mukaan Elviksen kuolema ei heitä liikuta, niin tästä Aknepopista alkoi loanheitto. Ainakin kusi siis liikkui, tai pikemminkin lainehti heidän korvien välissä. En tavannut Eppuja syljeskely-session jälkeen kuin satunnaisesti, saati herjannut tai arvostellut heitä julkisesti, sillä olin päättänyt pysyä kaukana tällaisesta junttilaumasta. Silti he, ilmeisesti kapinaansa ja punkin ilosanomaa korostaakseen, levyttivät Akne-pop LP:lle Saarelan  sanoittaman kappaleen "James Dean taas", jonka Heimosta pilkkaavilla sanoilla he ilmeisesti kuvittelivat maksavansa minulle potut pottuina (Eppujen fanisivut http://www.eppunormaali.net/akn.php):

Ja te hullut vielä uskotte 

Et James Dean on teidän sankarinne
Te kohta niin alas vajoatte 
Et Heimosenkin kapinana ostatte

Siis 50-luvun musiikkia diggaavat nuoret olivat näiden ylöjärveläisten junttien mielestä hulluja! Ja että Heimonen myi jotain kapinaa, jota tiikerit levitti kuin rotat mustaa surmaa? No nämä terveen paperit taskussaan talsivat poikaset eivät vielä tuolloinkaan tyhmyyttään tienneet, että kotkat eivät pyydystä kärpäsiä!

Eput eivät myöskään tajunneet, että tällä pilkalla, he kylvivät (vaikka epäilen, että mahdollisesti tajuamatta ja tahattomasti) tulevien vuosien punkkien ja fiftareiden välisen väkivallan siemenen. Maalaistollot eivät yksinkertaisesti tajunneet, että musiikkia voi halveksia ja sen hyvyydestä tai tarpeellisuudesta voi olla eri mieltä, mutta musiikin kuuntelijoiden hulluiksi nimittely, halveksinta on arkipäivän fasismia. Vai kuvittelivatko nämä ajattelemaan kykenemättömät Eput, että hulluksi nimittelystä seuraa tunnustuspalkinnoksi kuppi kuumaa Hanhiemon linnunmaitoa? 

moni ihminen hymyillee sadakseen rahasi

Ja Waldemar Wallenius kirjoitti Aknepop LP-arvostelussaan (Soundi 5/78): "...Jos Pelle Miljoona on Suomen Clash ja Eppu Normaali on Suomen Sex Pistols, niin entäs sitten"...? Ei ihme jos arkipäivän fasismi nousi Epuilla päähän.
Waldemarin voikin hurskastella että, mistä ihmeestä se väkivaltaa oikein sikiää, sitä hän ei ole koskaan ymmärtänyt ja Eput voivat vieläkin päivitellä, miksi ihmeessä ne hullut diinarit vetivät punkkeja turpaan. Hitlerkään ei koskaan liottanut omia käsiään veressä, hän vain yllytti ja kiihotti. Ja Pontius Pilatus pesi kätensä.

Jos Eput laskettelivat luikuria ja puhuivat yleisölleen mitä sylki suuhun toi, niin Pantse kiertää totuutta (itse asiassa sysää kaiken poispotkitun? Mikko Saarelan syyksi) muistellessaan Eppu Normaalin uraa 5 sivun artikkelissa kaupallisessa roskalehdessä Suosikissa (Eppu Normaali Story, Juho Juntunen, Suosikki 8/1980 http://www.eppunormaali.net/juttuarkisto/suosikki11.php), kertoessaan että "heidän kasettinsa joutui uuden Poko-Recordsin haltuun."

No Epekin taisi seota. Vesa Kontiaisen kirjoittama Poko Rekords'in historiasta kertova opus (Like, 2004) muistuttaakin enemmän Neuvostoliiton yhden totuuden tekokullalla kirjailtua kommaripropagandaa, kuin kuvausta siitä, mitä oikein tapahtui ja miksi, muidenkin, kuin itse Poko Rekordin omistajan mielestä. Kysyttyäni Kontiaiselta kirjan ilmestyttyä, miksi haastatteluni oli niin törkeästi sensuroitu, Kontiainen kertoi herkkähipiäisen ja omasta maiseestan tarkan levymogulin vaatineen poistamaan tekstistä ennen julkaisua, kaikki hänen toimintaansa vähänkin arvostelleet osuudet. Ei ihme, että natzi-punkin henkinen ilmapiiri miellytti miestä, sananvapaushan on Epellä samalla tasolla kuin vaikkapa vankileirien saaristossa tai yli-ihmisten puoluepäivillä. Kukapa kissan hännän nostaisi, jos ei kissa itse. 
Kontiaisen kirjassa Epe myös vihjaa minun olleen jotenkin hullu tai vähintään mielenvikainen ja kirjan mukaan minulle piti jopa asettaa vartijoita, mutta siitä vaietaan, minne ja miksi? Siksikö, että Epe sai kaikessa rauhassa Wallun ohjeiden mukaan muovailla Teddy and The Tigers'ille pikkutytöille soveltuvan kynnettömän pehmonalle-bändi-imagon (vrt. viereinen Pokon lähtöni jälkeen ideoima Tigers K-tel, Tiger Tracks albumin söpö ja kiltti kansi!)?
Olisivatko vartijat olleet tarpeen siksi, että minut piti Epen mielestä kahlita kuin neekeriorja tuon punk-profeetta Walleniuksen mielestä rasistisen Rock-a-billy Rebel LP:n kannen vuoksi? Ja se, että Epe laski parven paskaa housuihinsa Waldemarin ko. levyarvion vuoksi, kuvaa mainiosti millaisena jumalansanan välittäjinä levykriitikoita tuohon maailman aikaa pidettiin ja millaisessa pelkurien holhousyhteiskunnassa elimme - ja yhä elämme. Pokon mainehan ei saanut missään nimessä vaarantua rasismin vuoksi. Ja saman aikaan he molemmat (Epe ja Wallu) ihannoivat ylpeän edistyksellisinä natzi-punkkia. Eihän natsimi ole rasismia, Jumalan kiitos!

Pokon haave: munaton tiikeri

Ja kaikki levykriitikot aina valittavat, että Tiikerit levytti ihan liikaa ja aivan liian nopeasti. Todellisuudessa Epellä itsellään oli tulenpalava kiire tahkota Tiikereillä rahaa tuolloin vielä heikosti tuottavan punk-lähetystyön synnyttämiin kustannuksiin. Rock-a-billy Rebel älppärin ja Pokon K-telille myydyistä nauhoista julkaistun Tiger Tracks platan välissä ei ollut kuin pari, kolme hassua kuukautta. Ja kyllä sen Heimosen täytyy olla hullu, kun se viitsii tälläisiä vanhoja juttuja, jotka eivät ketään voisi vähempää kiinnostaa, kaivella ja vääristellä!

Niin Suomen Sex Pistolsit sitten seuraavien vuosien aikana hylkäsivät punkin ja uuden aallon ja ryhtyivät Torvisen humppamusiikillisia taustoja mukaillen soittamaan yhä enemmän ja enemmän mollivoittoista viihde- ja valitusmusiikkia. Punk oli musiikillisissa kuvioissa mukana vain sen verran, että katu-uskottavuutta kaipaava henkisesti kaula-pannoitettu yleisö sai kuvitellusti vastiketta rahoillensa - ja kukapa nyt ei kilttiä poliisia vihaisi? Eput eivät olleet koskaan aito punk- tai uudenaallonyhtye. Heidän vihansa ja kapinallisuutensa ei koskaan kohdistunut yhteiskunnan valheellisuuteen tai tekopyhyyteen. 

sormipilua pitäisi saada

Ei, heidän kiukuttelunsa kohdistui korkeintaan mopon sytytystulpan toimimattomuuteen tai sormipillun puutteeseen! Toisin kuin kaupallisuudesta syytetyt tiikerit, jotka olivat arkisissa oloissa saman näköisiä kuin useissa lehtikuvissa, nämä epäkaupalliset Eput liimasivat, kuin paperinuket kuvausta varten päälleen nahkatakit ja vihaisen ilmeen. He eivät olleet edes swastika-punkkeja, vaan paljon pahempaa - muovipunkkeja. He uskottelivat yleisölle kapinoivansa, vastustavansa mielivaltaa ja mädännäisyyttä, mutta todellisuudessa he kusettivat yleisöään puhtaasta maineesta ja mammonasta. Esimerkiksi ensimmäisen singlen äänityssession aikana Microvox-studiolla nämä Ylöjärven pahat pojat käyttäytyivät kuin perunannostoon valmistautuvat pyhäkoululaiset. He kaikki olivat pukeutuneet kuin aivan tavalliset koulupojat ja Nurmikallion Pekan äidille kaikki muistivat sanoa siitä mustikkapiirakasta nätisti: "kiitos!" 

Käsittääkseni kuitenkin itsensä ylentäminen, valehtelu, ahneus, kateus ja kostonhimo rahanahneuden ohella ovat aina olleet ainakin näiden kahden Syrjän veljesten julkisuutta varten kosiskelevaksi kiillotetun ulkokuoren alle peitetty todellinen arvomaailma. Kuka totesikaan: 
Kun menestys tekee ihmisen turhamaiseksi, hän on kuin vaunun pyörässä istuva kärpänen, joka kuvittelee panevansa pyörän pyörimään.

taas se vitun sytytystulppa

Ei minulla ole mitään katkeria muistoja näistä Epuista eikä Epestäkään. Kukin kerää rahaa tyylillään! En ole koskaan puhunut paskaa heistä heidän selkänsä takana enkä mustamaalannut tai uhkaillut heitä ja tämä nyt kirjoittamani ei suinkaan ole mitään mustamaalausta, vaan ensi kerran avaan arkkuni ja kertaan kerran tapahtuneita (täytyy tässä tunnustaa, että joskus olen joitakin pienisieluisia rock-kriitikoita kyllä pikkusen pelotellut, murissut ja hiukan näytellyt kulmahampaita). Olen tavannut Syrjän Martin vain 2 kertaa vuonna 1987 järjestettyjen Pokon kymmenvuotisjuhlien jälkeen, johon minut oli kutsutu Jyrki Hämäläisen mukaan nöyryytettäväksi (itse en tosin kokenut niin, minusta oli hauska katsoa kännissä Epen kassakoneen pyörittämää piiriä pyöriviä pieniä fasisti-nuoria).
Molemilla tapaamiskerroilla (Eno,Vallisärkkä ja Vantaa, Jumbo) en ole sanonut tälle Eppujen keulakuvalle pahaa sanaakaan, vaihtanut vain normi kuulumiset ja hymyillyt rehellisen ystävällisesti. Enossa vieläpä käytin Marttia autollani Vallisärkän tanssilavalta kirkonkylällä apteekissa hakemassa peräpukamavoidetta. Jälkimmäisellä tapaamisella kohteliaasti tietysti kysäisin: Miten Martti peräpukamat voivat?"
Eihän se ole hänen vikansa, että hän ei tiedä mitä tekee. Mutta ihan oikeasti, minua hävettää, että olen ollut, vaikkakin vain vähän, edesauttamassa näitä lurjuksia matkalla maineeseen. Tunnen osasyyllisyyttä myös siitä, että olen mahdollistanut työlläni koko Poko Rekordsin olemassaolon ja siten edesauttanut nuorison laajamittaisessa massamanipuloinnissa. Ja voin vakuuttaa, että olen usein iloinnut siitä, että joskin olin nuori ja tyhmä ja minulla ei ollut kuulemma sivistyneen käytöstapoja, niin tajusin silti pyyhkiä käteni.